Rummutusta

Pääsin viikko sitten osallistumaan yksityiseen ihan vain minulle järjestettyyn rummutusmatkaan. Kyse oli shamanismista, mutta koska minulla ei juurikaan ollut aiheesta muuta tietoa kuin nopea nettiselaussivistys, suhtauduin siihen etukäteen lähinnä rentotushetkenä.
Rummuttaja tarjosi tätä tilaisuutta jo syksyllä, mutta oloni oli silloin niin ankea ja synkkä, että katsoin parhaimmaksi lykätä sessiota. Rummutusmatka ja shamanismi kuulosti silloin pelottavalta. Pelkäsin kai, että mun mieli hajoaa lopullisesti, romahdan tai jään jonnekin "matkalle" pysyvästi. Nyt olen ymmärtänyt, että näitä tuntemuksia ja ajatuksia on syytäkin kuunnella. Intuitio tietää parhaiten mikä milloinkin auttaa ja mikä ei. Nyt aika oli sitten oikea - olo valoisa ja toivorikas.
Rummutus tapahtui ystäväni kodassa. Teimme tulet ja rauhoituimme hetken jutustelemalla niitä näitä. Mörkö-koira oli mukana ja aika nopeasti sekin rauhoittui mun viereen makaamaan. Kun rummutus alkoi mietin etten ollut koskaan kuullut niin vaikuttavaa ääntä. Rummutus tuntui koko kehossa ja rentouduin välittömästi. Myös mielikuvamatka alkoi saman tien. En kerro tarkemmin mitä matkalla tapahtui, mutta siellä hyvästelin ja siunasin kohtuuni kuolleen ensimmäisen lapseni. Koskaan aikaisemmin keskenmenon jälkeen en ollut tietoisesti ajatellut tai surrut tuota lasta. Oli siis jo korkea aika. Matkalta palattuani tunsin, että jotain hyvin merkittävää oli tapahtunut ja myös muuttunut - minussa. Tunsin viimein rauhaa ja sellaista vahvuutta joka kumpusi jostain syvältä sisältä.

Todennäköisesti jatkan tällaisia matkoja, koska kaipuu takaisin jäi. Olo on ollut myös paljon levollisempi rummutuksen jäljiltä. Palasin eilen siskoni luota jonne matkustimme Murusen kanssa melkoisen monta tuntia junalla. Aikaisemmin olisin ollut hermoraunio tuollaisen matkan jälkeen, mutta nyt olin rauhallinen ja tyyni. Siitäkin huolimatta, että Murunen juoksi ja kiipeili väsymyksestään huolimatta ja tutustui myös estoitta muiden matkustajien laukkujen sisältöihin... Takaisinpäin matkustaessa tyyneyteni jo rakoili joten rummun vaikutus ei taida ikävä kyllä olla pysyvä.

Lomaltapaluu

Ei ole kuukauttakaan siitä, kun manasin tätä erakoitumistani ja toivoin jotain joka veisi välillä kodin ulkopuolellekin. Sitä sain mitä tilasin. Kaksi viikkoa olen ollut reissussa ja ensi viikolla lähden taas. Oikein mukavaa vaihtelua, mutta kyllä tällanen kevyterakko reissussa ressaantuu. Ensin tuli äkkilähtö Viroon Pikkumurun isän puolen sukulaisiin vakavan sairastapauksen vuoksi. Samalla sain pahoiteltua Aan äidille jouluista poissaoloamme Murusen kanssa. Matka meni hyvin - potilas toipui teholta ja Murunenkin kesti pitkän matkan mhienosti. Virosta palattiin kotio sunnuntai-iltana ja maanantaiaamuna oltiin jo tyttöjen kanssa matkalla kohti Savonlinnaa meidän tuetulle talvilomalle.
KOKO matkan halki Suomen satoi lunta ja räntää ja tiet oli pelottavan liukkaat. Kolme lasta ja koira autossa, kalistakin kalliimpi lasti, vastuu painoi hartioilla niin, että migreenihän siitä puhkesi. Onneksi kuitenkin vasta perillä. Ja perille päästiin! Tuntien ajomatkan jälkeen, hengissä, ABC-ruualla ravittuna ja minä tosi ylpeänä omasta jaksamisestani.

Loma oli oikein mukava. Varsinkin se ruoka joka tuli kolme kertaa päivässä valmiina tarjolle. Kolme kertaa sen myös joku muu korjasi pois ja tiskasi ja siivosi. Minä vain nautin! Kohde oli Savonlinnan Spa Hotel Casino ja kasvisruoka oli todella ensiluokkaista! Savonlinna oli myös kiva kaupunki ja varmasti oikein nätti ja idyllinen varsinkin kesäaikaan. Olavinlinnassakin käytiin ja kierrettiin monta monituista kirppistä. Loman järjestetty ohjelma oli sen sijaan pettymys. Lasten ohjelmat oli tarkoitettu vain yli kolme vuotiaille joten Murunen oli liian pieni ja isommat taas liian isoja innostuakseen piirileikeistä. Huokaus. Jonkin sortin lapsiparkki olisi ollut hieno juttu. Yhtenä iltana jätin pikkuisen isommille tunniksi hoidettavaksi ja menin energiahoitoon. Koko viikon jatkunut päänsärky jäi sinne ja lisäksi sain tarot-korttien luennan. Kylläpä oli viihdyttävää! Parhaiten luennasta jäi mieleen se, että korttien mukaan painajainen on takana, mutta taistelu on edessä. Niin parisuhteessa kuin minussa itsessänikin on nyt näennäisesti levollinen vaihe, mutta tiedän, että vaikeudet ei ole ohi. Eihän ne tietenkään koskaan ole, mutta jotain perustavaa laatua olevia asioita ja kipukohtia tulee kohdattavaksi hyvinkin pian. Miten mä osaan ne asiat kohdata - se kait määrittää taistelun vaikeuden.

Ihime

Meillä on pari kuukautta käynyt perhetyöntekijä jonka apu ja läsnäolo on ollut mulle aivan korvaamatonta. Täti tulee joka toinen viikko heti aamupäivästä. Tärkeintä on se, että tiedän jonkun käyvän meillä etten aivan erakoidu ja sitä myöten synkisty. Tärkeää on myös lapsenhoito-apu. Sillä aikaa kun täti leikittää Pikkuista minä saan rauhassa käydä Mörön kanssa lenkillä. Tänäänkin lompsittiin kurakelissä läheisellä kalliolla jököttävään vesimökkiin tarkistamaan, että siellä on kaikki kunnossa. Meillä on näet sellainen luksustuote käytössä kuin oma vesi.
Tällä kyseisellä tätillä on asperger-poika ja hän on myös opiskellut nepsy-valmentajaksi. Hänellä on siis vuosien omakohtainen kokemus siitä mistä minä olen "kärsinyt" lähes koko A:n kanssa yhdessäoloajan. Ja nyt tullaankin siihen ihmeeseen. Myös A oli viime kerralla paikalla, kun Täti tuli ja se keskusteli! katsoi silmiin! kertoi tunteistaan!!!!! puhui nätisti minusta!!!! Minä olin niin järkyttynyt ja liikuttunut, että itkeskelin tämän tästä, mutta kerrankin ymmärsin olla hiljaa ja KUUNNELLA. Ymmärsin niin monta asiaa A:n vaikeuksista ja erilaisuudesta. Ymmärsin myös miksi parisuhdeterapiassa käydään. Oikea ihminen oikeassa paikassa voi saada pahastikin lukkiutuneen tilanteen laukeamaan muutamalla lauseella ja lempeällä lähestymisellä. Ymmärtämällä.

Tuon päivän jälkeen kaikki se mikä oli ollut mussa vihana ja katkeruutena muuttui takaisin rakkaudeksi eikä ollut epäilystäkään mitä elämässäni haluan - ja kenet. Rakastan A:ta ja haluan perheeni takaisin yhteen, vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että osan ajastaan A viettää omalla asunnollaan. Me saadaan ja voidaan rakentaa juuri sellainen elämä kuin meille sopii ja on parasta. Voi kuulkaa, kuinka ihanaa on olla täynnä toivoa ja uutta uskoa. Olen niin kiitollinen perhetyöntekijälle, neuvolan tätille joka huomasi tilanteeni ja Tätin tänne lähetti ja sille taholle joka on meidät hyväksynyt tämän avun piiriin. Kiitos.

Tänään Täti toi Autismin talvipäiviltä meitä varten keräämäänsä materiaalia. Niin paljon lisäapua ja kuntoutusta ja vertaistukea on saatavilla, kun joku sen äärelle ohjaa. Ensi kerralla, kun Täti tulee on myös A taas paikalla ja jutellaan meidän tulevaisuudesta. Miten käytännössä aletaan hoitaa A:n tilannetta ja meidän perhettä. Olisi tärkeää, että A itse kokisi tarpeelliseksi diagnoosin. Virallista tietä etenemällä voisi A saada kuntoutusta ja sitä kautta lisää itseluottamusta. Ja me päästäisiin yhdessä muiden "assien ja nenttien" (asperger-tavis eli neurotyypillinen) kanssa parisuhdeleireille ja tapaamisiin. A:kin voisi huomata ettei kaikkien ihmisten kanssa oleminen tai juttelu välttämättä ole sille piinaa.

Elämä ja rakkaus on ihmeellistä!

Ensimmäinen kerta - toimeentulotuki

Että tuota... imuroin piiiiiiitkästä aikaa myös soffan alta ja takaa.... Soffanalusta tuntuu olevan semmonen musta aukko joka oikein imee kaiken irtotavaran puoleensa. Oli rusinoita, kirjoja, keittiövälineitä, leivänkannikoita, leluja sun muuta noiden valtavien pölykoirien lisäksi. Ei ole ihme, että viikonloppuisin soffalla nukkuessa on vähän nenää kutitellu.

Esikoisella leikattiin viikko sitten nielurisat. Itse toimenpide oli nopea ja tehtiin päiväkirurgisessa nukutuksessa. Jälkeenpäin on ollut kipuja ja turvotusta. Kipulääkkeet väsyttää ja saa voimaan pahoin. Eipä tuo ole juuri muuta jaksanut kuin nukkua ja vähän katsella elokuvia i padilta. Syöminen on tietysti hankalaa vieläkin eikä sitä jäätelöäkään jaksa loputtomiin syödä. Olen tehnyt sosekeittoa, keittänyt kananmunia ja muusikin on ollut helppo syötävä. Sairaslomaa on kaksi viikkoa vuotoriskin takia, mutta tänään tyttö käväisi jo koulussa vähän kokeilemassa. Puoliltapäivin hain kotio samalla kun me Pikkumurun kanssa käytiin perhekerhossa kahvittelemassa. En ole edelleenkään ystävystynyt muiden äitien kanssa. Tunnen aina olevani jotenkin erilainen ja vähän outo. Johtunee osittain ainakin mun huolista oman mielenterveyteni suhteen. On vaikeaa olla luonteva, kun koko ajan miettii onko outo :)

Kävin tänään myös lastenvalvojan juttusilla. Isompien tyttöjen elatusmaksut täytyy tarkistaa ja todella toivon niiden nousevan edes vähän. Pikkumurun suhteen taas keskusteltiin yksinhuoltajuudesta minulle. A ei voi olla kenenkään lähiomainen tai huoltaja aspergerinsa vuoksi. Ei hän täysin kykenemätön ole asioita hoitamaan, mutta kun käytännössä kaikki kuitenkin lopulta jää minun hoidettavakseni niin on helpompaa, että se on selvästi sovittu. Näin lapsen papereita ei edes mene muualle kuin minulle eikä mun tarvitse pyytää A:n allekirjoitusta jokaiseen lasta koskevaan paperiin. A tuntuisi olevan ok asian suhteen, koska tapaamisiin tämä ei vaikuta mitenkään.
On ollut todella tiukkaa taloudellisesti. Lastenvalvojan luona rohkaisin mieleni ja kysyin toimeentulotuesta. Oli pakko, ensi viikoksi ei olisi ollut ruokarahaa. Hävetti ja itketti. Ajattelin, että olen huono, kun en saa omaa talouttani pyörimään. Lastenvalvoja teki laskelmat ja tajusi ahdinkoni. Sanoi, että tukea olisi pitänyt hakea jo monta kuukautta sitten ja teki hätäpäätöksen jolla saan huomenna tilille ruoka- ja bensarahaa. Jotenkin typerästi ajattelin, että on omaa syytäni, että on niin tiukkaa. Ajattelin, että sossussa sanottais vaan, että mene töihin, jos et pärjää. Miten nämä kuukaudet on sitten pärjätty? Olen karsinut kaikki ylimääräiset menot - ei lehtiä, ei ulkona syömisiä, ei uusia vaatteita, tarjousruokaa ja oman kellarin pottua. Olen myös myynyt kaikenlaista omaisuuttani - koruja, vaatteita, kirjoja. Luottokortillekin on silti ikävä kyllä kertynyt taas velkaa.
Ahdistus siitä miten pärjätään on ollut melkein päivittäistä, mutta hyvä koulu tämä on ollut. Ensi kuuksi on jo aika sosiaalitoimistolle eikä tarvitse enää nälkäkuolemaa pelätä.

Pikkuväen vierailuja odotellessa..

Ihan itse kuulkaa askartelin tuommoisen kuvassa nuolen kohdalla olevan haltia-oven pikkuväelle - rakenna niin "ne" tulee. Ei, en ole tullut hullummaksi, pitkästä aikaa vaan toteutin luovaa puoltani. Yleensä itsekitiikki tyrmää kaikki ideat ja yritykset ennen kuin saan edes aloitettua, mutta muutaman tonttuoven sain valmiiksi. Saranoineen kaikkineen. Nyt saa tontut ja keijukaiset muuttaa vaikka asumaan tai ihan vaan kyläillä.

Hankin jokin aika sitten leipäkoneen, koska olin vakuuttunut siitä, että sen ansiosta meidän kodista tulee entistäkin kodikkaampi. Tulihan siitä. Kone on leiponut leipää kuukauden päivät melkein päivittäin, mutta vasta eilen sain koostumuksen kohdalleen. Syötiin tyttöjen kanssa iltapalaksi koneen ajastuksella leipoma limppu aivan höyryävänä voin ja juuston kanssa. Ja kyllä oli ihanaa, kuppi teetä ja kaikki mun typykät tuoreen leivän ääressä. Suosittelen ehdottomasti! Ei vaivaamista ja taikinaisia käsiä, ei kohottamisia eikä leivän pyörittelyä niin että jauhot pöllyää. Ainekset vuokaan ja kansi kiinni, siinä se!

Nuhaa ja hammastenkiristystä

Viikko on kulunut nuhanenien niistämisessä ja hammaslääkärillä hypätessä. Kummallakin isommalla on oikomisprosessi meneillään eikä loppua näy. Isommalle laitetaan piakkoin pysyvät kojeet ja nuoremmalla on sellainen silikoninen yömuotti. Tästä saavat kyllä vapaasti syyttää vanhempiaan. Kummallakin meillä on vinot hampaat ja ahdasta riveissä. Minä olen aikuisiällä oiottanut omani siksi kannustan kovasti tyttöjä hoidattamaan niin rahaa ja aikaa vievät projektit kouluaikana. Toki tuollaiselle yläasteikäiselle on kauhistus se miten raudat vaikuttaa ulkonäköön, mutta olen lohduttanut ettei ne näy mihinkään kun ne ei koskaan hymyilekään. Tuo teini ainakaan.

Taannoinen elokuvaprinssini on pitänyt yhteyttä ja maksoi sen hotellin mun tilille :) Kivasti tehty. Eihän tällaisella yksinhuoltajalla joka kodinhoidontuella nitkuttelee ole varaa hotelleissa hurvitteluihin. Ehkä jatkoakin siis joskus seuraa? Siksi kai prinssi sen maksoi, vaikkakin jälkikäteen.
Olin viikolla kirjoittamassa postausta mun olohuoneen ikkunaan kopsahtelevista linnuista otsikolla "huonoja enteitä". Luonnollisesti alan aina ensimmäisenä murehtimaan kynsiä järsien "että mitä kauheeta tää ny tiätää?" Musta kissa, linnut, koiranhaukku yöllä, painajainen avaruusolioiden invaasiosta, kaurahiutaleiden loppuminen kesken aamupuuron keiton - ihan mikä vaan saa mut nykyään panikoimaan. Olen aina ollut tällainen lasten pikkulapsiaikana, mutta nyt etenkin asuessani täällä syrjässä. Noh, niitä lintuja lensi ikkunaan siis kolme melko lyhyen ajan sisällä. Yksi tintti kuoli heti, yhden lopetti kissa ja viimeinen, jonkin sortin haukka nokasta päätellen, jäi ikkunan alle niska luonnottomasti vinossa nytkien. "Mitä tää ny tiätää ja mitä mä ny teen, jos ei se kualekkaan ittestään?" Soitin isälleni joka neuvoi erinäisiä lopettamistapoja ja sitten googleen selvittämään mitä tää tietää, kenen kuolemaa. Sydän kylmänä laitoin Pikkumurun päiväunille ja sitten hanskat ja lapio käteen ja itku silmässä ulos. Kiitos ja ylistys ja ihmeiden ihme! Haukka oli noussut siivilleen! Jos ei sitten kettu ehtinyt viedä, mutta tuskin keskellä päivää talon pihasta sentään. Ja kissakin oli sisällä. Noh, mitä tämä ny sitte tiätää? Itse tulkitsin tapausta vähän kuin Feeniks-lintua - että tuhkasta vielä noustaan ja vaikka juoksis kovaakin vauhtia päänsä kiviseinään niin siitäkin voi selvitä.

Viikonloppu oli tavallisen raskas. A paikalla. Minä ja lapset kipeinä. Hermot oli niin kireällä, että oikein kuulin kuinka ne natisi. Kävin lenkillä koirien kanssa, kolasin pihaa ja nukuin päiväunia. Annoin A:n hoitaa Pikkumurun ihan kokonaan, mutta silti oli kurja olla. Sattumalta avasin lauantai-iltana Caroline Myssin kirjan Hengen anatomia ja luin kappaleen tunteiden vaikutuksesta terveyteen ja sairauksien kehittymiseen. Sanoohan sen järkikin ettei tee hyvää fysiikalle, että on jatkuvassa stressitilassa ja melkein aina vihainen. On eri asia suuttua ja purkaa se, mutta vihaan jumiutuminen - se ei tiedä hyvää. Minä olen jumiutunut ja tunnen vihaa ja katkeruutta. Shamaani-ystäväni neuvoo aina pyytämään apua, enkeleiltä ja Rakkaudelta. Vihaisena ja turhautuneena tuo ei oikein tahdo onnistua, mutta koirien kanssa metsässä polvistuin hetkeksi ja pyysin ettei tämä enää jatkuisi kauaa. En halua elää enää näin. Vihaisuus kuluttaa ja tekee musta ihmisen joka en halua olla.

Melkein kuin elokuvissa

Kuva täältä

Ylläolevat rakastuneet pusuttelevat Pariisissa, mutta minäpä olen pussaillut tänä viikonloppuna melkein kotinurkilla! Kyllä tämä elämä vain yllättää. Juuri kun olin täälläkin huokaillut sopimattomia ehdokkaita ja yksinäisyyden kiroa niin kas kas, elämässäni piipahti mies menneisyydestä. Mies oli tullut käymään hautajaisissa kotikylässä ja kysyi voitaisiinko tavata pitkästä aikaa. Joskus kauan kauan sitten meillä oli pientä sutinaa ja siitä lähtien on pidetty yhteyttä harvakseltaan. Viime tapaamisesta oli kulunut jo kolme vuotta.
Minä jätin lapset kotio A:n hoiviin ja otin ilolla kutsun vastaan. Mentiin syömään läheiseen kaupunkiin, italialaiseen ravintolaan jossa olen jo pitkään halunnut käydä. Söin Napolilaista herkkua - munakoisoa niin hyvässä tomaattisoossissa, etten ole tainnut niin hyvää soosia ennen syödä. Lasilliset punaviiniä ja tuntien jutustelu, ja vähän silmiin tuijottelukin. Kummankin suhde on juuri päättynyt ja aivan arkisesti voin todeta, että seksi pyöri mielessä koko ravintolaillallisen ajan.

Meidän piti mennä elokuviin, mutta myöhästyttiin näytöksestä ja elokuvateatterin ovella Mies suuteli mua. Otti mun kasvot käsiinsä ja suuteli, pehmeästi ja hellästi. Se oli ihanaa. Siitä oli niin kauan, kun joku on osoittanut avoimesti ihailunsa ja halunsa. Olin valmis siltä seisomalta vaikka Toyotan takapenkille. Mentiin sitten kuitenkin hotelliin. Käveltiin tuulisen pimeän kaupungin halki - käsi kädessä, sanaakaan sanomatta - ja kirjauduttiin sisään ensimmäiseen vastaantulevaan hotelliin.

Otin illasta kaiken irti. Kaiken sen huomion ja hellyyden ja ihailun jota vaille olen jo vuosia suhteessani jäänyt.
Kohtaaminen jonka tulen muistamaan kauan. Tätä mä kipeästi tarvitsin - minä ja mun luhistumassa ollut itsetunto. Hyvä seksi ja varsinkin toisen ihmisen turvallinen läheisyys auttaa niin moneen kipuun, niin fyysiseen kuin henkiseen. Tuota iltaa on mukava vaalia muistoissa ja auttaa se tulevaisuuden haaveissakin. Tämä ei ollut minun elämäni mies, mutta oli tärkeä mies juuri tähän hetkeen.

Ai miten niin melkein kuin elokuvissa? No, minä maksoin sen hotellihuoneen. Tämä oli siis myös mun ensimmäinen maksullinen seksikokemukseni ;)