sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Melkein kuin elokuvissa

Kuva täältä

Ylläolevat rakastuneet pusuttelevat Pariisissa, mutta minäpä olen pussaillut tänä viikonloppuna melkein kotinurkilla! Kyllä tämä elämä vain yllättää. Juuri kun olin täälläkin huokaillut sopimattomia ehdokkaita ja yksinäisyyden kiroa niin kas kas, elämässäni piipahti mies menneisyydestä. Mies oli tullut käymään hautajaisissa kotikylässä ja kysyi voitaisiinko tavata pitkästä aikaa. Joskus kauan kauan sitten meillä oli pientä sutinaa ja siitä lähtien on pidetty yhteyttä harvakseltaan. Viime tapaamisesta oli kulunut jo kolme vuotta.
Minä jätin lapset kotio A:n hoiviin ja otin ilolla kutsun vastaan. Mentiin syömään läheiseen kaupunkiin, italialaiseen ravintolaan jossa olen jo pitkään halunnut käydä. Söin Napolilaista herkkua - munakoisoa niin hyvässä tomaattisoossissa, etten ole tainnut niin hyvää soosia ennen syödä. Lasilliset punaviiniä ja tuntien jutustelu, ja vähän silmiin tuijottelukin. Kummankin suhde on juuri päättynyt ja aivan arkisesti voin todeta, että seksi pyöri mielessä koko ravintolaillallisen ajan.

Meidän piti mennä elokuviin, mutta myöhästyttiin näytöksestä ja elokuvateatterin ovella Mies suuteli mua. Otti mun kasvot käsiinsä ja suuteli, pehmeästi ja hellästi. Se oli ihanaa. Siitä oli niin kauan, kun joku on osoittanut avoimesti ihailunsa ja halunsa. Olin valmis siltä seisomalta vaikka Toyotan takapenkille. Mentiin sitten kuitenkin hotelliin. Käveltiin tuulisen pimeän kaupungin halki - käsi kädessä, sanaakaan sanomatta - ja kirjauduttiin sisään ensimmäiseen vastaantulevaan hotelliin.

Otin illasta kaiken irti. Kaiken sen huomion ja hellyyden ja ihailun jota vaille olen jo vuosia suhteessani jäänyt.
Kohtaaminen jonka tulen muistamaan kauan. Tätä mä kipeästi tarvitsin - minä ja mun luhistumassa ollut itsetunto. Hyvä seksi ja varsinkin toisen ihmisen turvallinen läheisyys auttaa niin moneen kipuun, niin fyysiseen kuin henkiseen. Tuota iltaa on mukava vaalia muistoissa ja auttaa se tulevaisuuden haaveissakin. Tämä ei ollut minun elämäni mies, mutta oli tärkeä mies juuri tähän hetkeen.

Ai miten niin melkein kuin elokuvissa? No, minä maksoin sen hotellihuoneen. Tämä oli siis myös mun ensimmäinen maksullinen seksikokemukseni ;)

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Kyyninen, mutta viehko

Tyypillinen pikkulapsitalous - kaikki on nostettu korkeammalle. Voisikohan ittelleenkin rakentaa sellaisen kissankiipeilypuun jotta pääsisi katonrajaan välillä lepäämään?


Sen suklaarasiaan sukelluksen jälkeen olen joutunut aivan hunningolle. Suklaasta olen pysynyt sittemmin erossa, mutta pullaa ja keksiä onkin sitten taas mennyt melkein päivittäin. Se on kyllä salakavala koukuttaja tuo sokeri. Ilman pärjäsi ihan hyvin, mutta heti kun pääsin sen makuun niin pakko on saada lisää. Ostoholismiakin on esiintynyt. Lupasin etten osta tänä vuonna yhtään uutta vaatetta. No, vanhoja ja käyettyjä olenkin ostanut sitten kahta kauheammin... Rahapussin pohja näkyy jo ja laskujakin pitäisi vielä maksella. En ole näillä asioilla nyt liikoja stressannut, mutta ryhtiliike on taas tehtävä. Itseään kai voisi opetella lohduttamaan muutoinkin kuin sokerilla ja rahalla.

Kävin vähän selailemassa nettitreffi-ilmoituksia (nyt punastun ja nolottaa). Vaikka siellä oli päällisin puolin ihan kivankin oloisia ilmoituksia niin silti tuli vain surkiampi ja yksinäisempi olo. Surkeaksi mielen veti se, että kaikki uuteen parisuhteeseen liittyvä tuntuu niin toivottomalta. Tietenkin A:n lähdöstä on vasta kulunut niin vähän aikaa ja sen viikonloppuiset lapsenhoitokäynnit ei auta eroprosessissa. Mutta mietin myös ilmoituksia lueskellessani, että mikä osa niissä on totta ja mikä sepitettyä. Millaisen profiilin itse kirjoittaisin? Tuskin ainakaan mainostaisin masennusherkkyyttäni ja pakko-oireesta toipumista. Olisin kiertoilmaisuin esitettynä "herkkä ja viehättävä". Uudelta mieheltä vaatisin, että minun lapsiin täytyy hänenkin suhtautua kuin omiinsa, mutta jättäisin kertomatta että itse en samaan taitaisi pystyä. En kertoisi sitäkään, että lapset on mulle pyhä ja mies tulee aina vasta toisena. Mitä kaikkea on siis näiden  elämänkumppania  etsivien miesten profiilikirjoitusten rivien välissä? Elämää kai vain - niin kuin meillä naisillakin - kipuineen ja särkyineen.

Huomasin taas kerran, että olen kyynistymässä ja katkeroitumassa. Hyvin harva asia tai ihminen saa mut tätä nykyä nauramaan. Eikä vika liene ihmisissä tai maailmassa. Ennen olisin hyrissyt onnesta, jos mies osoitti kiinnostuksensa. Nyt marisen heidän ominaisuuksistaan ja motiiveistaan. Pitäisi ottaa ilo irti siitä missä sitä iloa vielä on. Onkohan musta tulossa kuivan käläpäkkä akka?

Toisaalta lasken edukseni sen, etten enää viitsi leikkiä miessuhteilla. Se ei huvita eikä tuo mitään oikeaa iloa. Kaipaan iloa aidoista ystävyyssuhteista, en suhteista joista jo ennen alkuakin tietää ettei tule onnistumaan. Torjun siis tuon käläpäköitymisen, mutta iloa tarttisi elämässä olla enemmän. Mistähän sitä löytäisi? Vai onkohan se vain asennekysymys. Voi kunpa löytäisin oikean emäntäkuoron jossa saisi laulaa kovaa ja korkialta ja käytäis esiintymismatkoilla Euroopassa ja meillä olis samanlaiset nätit mekot päällä.

Hyvää yötä!

maanantai 20. tammikuuta 2014

Valmiina taistoon



Sain juuri Pikkumurun päiväunille ja olisin mielelläni jäänyt sinne itsekin, mutta parempi säästää väsymys iltaan, että saisi sitten täysikuun aiheuttamat univelat nukuttua. Mörkö herätti meidät yöllä raivoisalla haukkumisella. Se hyppäsi sänkyyn mun viereen haukkumaan keittiöstä kuuluvalle mekkalalle. Vahtikoira joka piiloutuu mun selän taakse.. Haukkuun herännyt itkevä lapsukainen syliin ja keittiöön katsomaan mikä metelin aiheutti. Kissa hyppi seinille ja pöydälle koska vessan ovi oli unohtunut kiinni eikä se päässyt laatikolleen asioimaan. Havahduin tämän episodin seurauksena siihen, että mulla ei olisi mitään kättä pidempää makuuhuoneessa mikäli oikea rosvo tunkisi sisään. Tästä viisastuneena laitoin marmorisen talousrullatelineen vaatekomerooni pahan päivän tai yön varalle. Turha siis tulla kutsumatta sillä täältä pesee! Pieni vainoharha sallittaneen mettillä yksinään lasten kanssa asuvalle heiveröiselle naisihmiselle.

Mut on huomattu. Kaksi miestä on ottanut yhteyttä. Kunpa ne vaan oliskin ollut Intiaani ja Tarzan, mutta ei, ovat Juntti ja Varattu. Rumasti sanottu tuo juntti, mutta mitä muuta voi sanoa ihmisestä joka puhelimessa kysyy vastaeronneelta kolmen lapsen äidiltä "onko jo uusi sonni talos?"? Yäk. Toinen taas on ystävä menneisyydestä joka selkeästi kipuilee parisuhdekriisiä ja kaipaisi uutta piristystä elämäänsä. Niinkuin minä nyt ketään pystyisin piristämään. Vainoharhainen synkistelijä, vaikkakin kaunis sellainen ;)
En tiedä tarkoittaako tämä nyt sitä, että toivoa on tulevaisuudessa vai juurikin päinvastaista.

torstai 16. tammikuuta 2014

Haaste

Sain mukavan haasteen Rynttyliisalta johon tietysti tartun. Mikäs sen mukavampaa kuin kertoa itsestään :) Tässä siis 11 asiaa minusta;

1. Pelkään peilejä niinkuin haastajanikin. Mulla on niitä kotona aika vähän ja ne harvat ohitan pika-askeleilla katsomatta sinnepäinkään. Pelkään, että peilissä vilahtaa jotain muutakin kuin minä. Mommani sanoi joskus herkässä lapsuudessani, että yöllä ei saa katsoa peiliin koska sielu pelästyy. Vähemmästäkin peilinsä vie komeroon piiloon.

2. Pelkään myös rullaverhoja ja viherkasveja. Luin lapsena kummituskirjaa jossa yhdessä tarinassa ikkunan taakse ilmestyi nunnan haamu. Tuolloin oli huoneessani viallinen rullaverho joka äkkiarvaamatta joskus räpsähti ylös. Joka kerta olin varma, että siellä se nunna lymyää mun ikkunan takana. Viherkasveja olen aina pelännyt ja inhonnut koska ne näyttää siltä, että aikovat yön pimeydessä kietoutua pahaa aavistamattoman nukkujan ympärille ja aamulla löytyy vain vihreä muumio.

Näin siinä käy, kun viherkasveja hyysää. Kuva täältä.

3. Kun joku kertoo oikein inhoittavaa tarinaa sairauksistaan tai kolhuistaan niin mua sattuu takapuoleen...

4. Rakastan Euroviisuja.

5. Ammun tosi hyvin ja välillä muistan olla katsomatta aseen piippuun, että onko se ladattu...

6. Kun muut haaveili lapsena lääkärin ja opettajan ammateista niin minä aioin intiaanin vaimoksi. Tai Tarzanin, koska joku muka tiesi ettei intiaaneja ole enää olemassa.

Ooooooooh! Kuva täältä.


7. Olen kerran laulanut niin huonosti karaokessa, että yleisö lähti pois.

8. Hercule Poirot, Neiti Marple ja Sherlock Holmes. Täytyykö tätä selittää.

9. Olin jo lapsena herkkäuninen ja yritin pakottaa samassa huoneessa nukkuvan sisareni nukkumaan hengittämättä, että MINÄ saisin nukuttua.

10. Suosikkivaatteeni on pilkkihaalari.

11. Rinnanympärykseni oli ennen tasan metri, kolmen imetyksen jälkeen se on 98 cm. Minne se on mennyt se kaksi senttiä? Ja toinen rintoihin liittyvä asia; en käytä rintaliivejä sunnuntaisin - pyhitän lepopäivän omalla tavallani. Kokeilkaa naiset, tosi vapauttavaa!


Huh, olipas se vaativaa. Vielä jää vastattavaksi 11 kysymystä, mutta jatkan joskus toiste.
Sain tänään sähköpostiin iloisen viestin. Meille on myönnetty tuettu loma maaliskuulle! Lähdetään tyttöjen kanssa ja Mörkön tietysti, kylpylähotelliin viikoksi. Inhoan kylpylöitä yli kaiken, mutta kärsin sen osuuden ihan mielelläni koska tiedän lasten nauttivan. Loppuaikahan voidaan tehdä jotain oikeasti kivaa kuten kiertää uuden kaupungin kirppareita! Hurraa! Kiitos ja ylistys, tämä loma tulee suureen tarpeeseen.

tiistai 14. tammikuuta 2014

Repsahdus isolla ässällä

Olenko sanonut tuhannen kertaa, että mun kotio ei saa tuoda suklaata. Olen. Tuhannen kertaa. Ja mitä minun silmäni näkevätkään, sormeni aistivatkaan, sieraimeni haistavatkaan? SUKLAARASIA - sininen, kaksi kerrosta ja upean avaamaton - minun hattuhyllyllä. Piilossa kylläkin, mutta mun kuudetta aistia ei pakene mikään - ei ainakaan Fazerin sininen. Syödähän se piti, lupauksesta huolimatta. Ei edes tehnyt mieli, mutta en kerta kaikkiaan pystynyt jättämään sitä rasiaa sinne hyllylle. Suklaaholisti.


Tässä vaiheessa vielä muutama yksilö koskemattomana - siitä alemmasta kerroksesta...


Oikein holmusin koko rasian tyhjäksi. Kaksin käsin, hengittämättä - äkkiääkkiä etten vaan itte hoksaa mitä olen tekemässä. Ne pahatkin mä söin, mutta viimeisen kohdalla iski moraalinen krapula ja vein rasian ja sen yhden lattepötkylän roskiin. Huoh. Olo on aika kurja, repsahtanut ja mahakin kipiä. Siitäs sain. Syytän Aata. Se oli lahjoittanut kyseisen kovanonnen rasian vuokraemännälleen joka oli palauttanut sen koska "ei yksin jaksa sellaista määrää suklaata syödä" what? Oli sen sitten unohtanut hyllylle viikonlopun käynnillään. Ei ollut siis mun syy..






Pikkumuru on kiukutellut koko päivän. Hampaita kai tulossa. Lapsi tukkii jokaiseen ahtaaseen paikkaan mitä tuvasta löytyy ja karjuu sitten kun pää kolisee. Myös kiellot saa aikaan valtaisan tunnemyrskyn. Onkohan yksivuotiailla joku uhmavaihe? Uloskaan ei päästy, kun mittarissa oli pakkasta melkein 30 astetta. Mörkökin kävi vain nopean kierroksen reviirimerkeillään ja luikki takaisin lämpimään. Luojan kiitos huomenna on Mll:n kerho ja päästään muiden ihmisten seuraan. Helpottaa äitiä ja lasta.
Laitoin sitten kiukuttelijan patapumiin ja imuroin samalla kun Pikkumuru kopisutti mua lusikalla takaraivoon.


Kiva 70-luvun fiilis kuvassa :)

maanantai 13. tammikuuta 2014

Mörkö muutti taloon



Mörkö tarvitsi kodin ja minä tarvitsin koiran - ja niin meille muutti uusi asukas viikonloppuna. Perhe pyörittelee silmiään koska edellisen koiramme muisto on vielä niin tuore. Mutta minä en piittaa, niinkuin en yleensäkään, kun kyse on sydämen asioista. Minä vain tiesin, että Mörkö kuuluu meille. Ja hyvin meillä on yhteiselämän alku sujunut. Mörköllä on jo iän tuomaa seesteisyyttä ja palloleikkispurtteja otetaan harvakseltaan. Lenkillä käytiin tänään tasan niin pitkään, että tarpeet tuli tehdyksi - sitten Mörkö kääntyi kotiin. Olihan siellä kylmä. Mörkö ei ole kaunis ja ilmekin on aina tuommoinen ärtyneen surumielinen. Hampaat on sikin sokin, mutta niinhän ne oli joskus mullakin ennen oikomisia. Mörkö tuhisee yöllä mun sängyn vieressä eikä havahdu juuri mihinkään ja silti mulla on niin paljon turvallisempi olo. Koira on naisen paras ystävä.

Olen miettinyt miksi muiden on niin vaikea ymmärtää mun tunnemaailmaa. Olenko minä outo ja yliherkkä vai ovatko muut tukahduttaneet itsensä. Minä tunnun tuntevan liikaa ja liian usein, kun muista "ei tunnu miltään". Mulla tunnereaktio on välitön, oli kyseessä asia kuin asia. Se on välillä melkoisen raskasta - uutinen radiossa tai lehdessä voi saada mut pois tolaltani päiviksi. Televisiota osaan jo varoa, mutta muista medioista kauhut hyökkää yllättäen. Ruokakaupasta mun täytyy lähteä pois kesken ostosten, jos siellä on itkevä lapsi tai lapsilleen huutava äiti.
Sitten on tunteita jotka ylittää kaiken järjellisen puheen. Kuningatartunteita. Ne tunteet kertoo mulle mihin suuntaan olen menossa. Oikeaan vai väärään. Jos jostakin ajatuksesta tai asiasta saan tunteen, että näin on oikein, ei mua pysäytä mikään. Oikeuden puolesta ja vääryyttä vastaan - vaikka läpi harmaan kiven. Nyt kun asiaa mietin olen tainnut aika vähän asioita päättää järjellä. Olen ostanut talon tunnekuohussa ja yhden asunnon jopa käymättä edes paikan päällä, koska "se on keltainen ja mulla on siitä hyvä tunne..". Olen eronnut eläkevirasta huonon tunteen takia ja matkustanut yksin Afrikkaan koska "mun vaan täytyi". Olen antanut lapsen tulla koska "tunsin jonkun haluavan tulla" vaikka elämäntilanne ei ollut lapselle paras mahdollinen alku. Olen myös kerran luopunut kaikesta omaisuudestani koska "niin oli oikein". Ja nyt, kiitän itseäni viisaudesta ja rohkeudesta. Kauhistelijoita ja päivittelijöitä on ollut niin lähipiirissä kuin kauempanakin, mutta siitä huolimatta olen mennyt omaa tietäni. Onko se ollut hyvä tie? - mulla on kolme ihanaa hyvinvoivaa tytärtä, lemmikit, työ, kaunis koti ja olen saanut rakkautta hyvin paljon osakseni. Olen myös rakastanut - paljon ja lujaa :) Mielestäni aika hyvä elämä, tähän saakka. Mulle tunteet on ilmapuntari ja suuntaviitta. Ilman niitä en osaisi suunnistaa.

maanantai 6. tammikuuta 2014

Kohta mulla on upea tukka ja leipäkone

Vuosi on alkanut aivan ylihienosti :) Oikeasti. Olen pitänyt lupaukseni ja välttänyt sokeria ja ostamista. Suklaata on helpompi olla syömättä kokonaan kuin vähentämällä ja ostamishimoa hillitsen välttelemällä kaikenlaista mainontaa. Syytän markkinavoimia siitä, että mun tekee mieli pikkumustaa ja leipäkonetta. Kun ihminen pukeutuu 60% valveillaoloajastaan kotimekkoon ja 40% pilkkihaalariin niin kylläpä se turha hankinta olis. Se pikkumusta.

Mulla on käynyt vieraitakin! Yleensä olen aina yksin lasten kanssa ja vielä omasta tahdostani, mutta kylläpä teki hyvää jutella oikeiden ihmisten kanssa. Viikonloppuvieraani oli ystäväni Shamaani joka on aina yhtä sykähdyttävä ilmestys täällä pikkukylällä oranssissa asussaan. Laitettiin yhdessä kasvisruokaa, poltettiin suitsukkeita ja annettiin toisillemme energiahoitoa. Minä kokeilin hoitamista ensimmäisen kerran ja voi ihmettä, kun huomasin, että tosiaan tunnen kipeät kohdat lämpimänä, tiivistyneenä kohtana kehon energiassa. Ihan siis koskettamatta! Kannattaa kokeilla tutun turvallisen ihmisen kanssa. Aluksi rentoudut, ajattelet hyviä ajatuksia ja toivot hoidettavalle kaikkea hyvää. Sitten vain kuljetat käsiäsi hoidettavan ympärillä tai päällä ja kuulostelet. Minä ainakin nukuin paremmin ja hetken koin myös rauhaa ja iloa. Pitkästä aikaa.

Sisäistä jutusteluanikin olen yrittänyt kääntää positiiviseksi. Toiveeni toteutumista varmistellen kehuskelen päivittäin upeaa tukkaani joka paksuuntuu päivä päivältä. Värikin on jotenkin hurmaavampi ja kiiltää kuin nämä meidän hiekkatiet sateen jälkeen ;) Tatuointia suunnittelen jo päässäni ja kohta alan siirtää kuviani luonnoslehtiöön.

Valtakunnassa asiat paremmin.


Tämä on sinulle Seppä :)