Mörkö muutti taloon

Mörkö tarvitsi kodin ja minä tarvitsin koiran - ja niin meille muutti uusi asukas viikonloppuna. Perhe pyörittelee silmiään koska edellisen koiramme muisto on vielä niin tuore. Mutta minä en piittaa, niinkuin en yleensäkään, kun kyse on sydämen asioista. Minä vain tiesin, että Mörkö kuuluu meille. Ja hyvin meillä on yhteiselämän alku sujunut. Mörköllä on jo iän tuomaa seesteisyyttä ja palloleikkispurtteja otetaan harvakseltaan. Lenkillä käytiin tänään tasan niin pitkään, että tarpeet tuli tehdyksi - sitten Mörkö kääntyi kotiin. Olihan siellä kylmä. Mörkö ei ole kaunis ja ilmekin on aina tuommoinen ärtyneen surumielinen. Hampaat on sikin sokin, mutta niinhän ne oli joskus mullakin ennen oikomisia. Mörkö tuhisee yöllä mun sängyn vieressä eikä havahdu juuri mihinkään ja silti mulla on niin paljon turvallisempi olo. Koira on naisen paras ystävä.

Olen miettinyt miksi muiden on niin vaikea ymmärtää mun tunnemaailmaa. Olenko minä outo ja yliherkkä vai ovatko muut tukahduttaneet itsensä. Minä tunnun tuntevan liikaa ja liian usein, kun muista "ei tunnu miltään". Mulla tunnereaktio on välitön, oli kyseessä asia kuin asia. Se on välillä melkoisen raskasta - uutinen radiossa tai lehdessä voi saada mut pois tolaltani päiviksi. Televisiota osaan jo varoa, mutta muista medioista kauhut hyökkää yllättäen. Ruokakaupasta mun täytyy lähteä pois kesken ostosten, jos siellä on itkevä lapsi tai lapsilleen huutava äiti.
Sitten on tunteita jotka ylittää kaiken järjellisen puheen. Kuningatartunteita. Ne tunteet kertoo mulle mihin suuntaan olen menossa. Oikeaan vai väärään. Jos jostakin ajatuksesta tai asiasta saan tunteen, että näin on oikein, ei mua pysäytä mikään. Oikeuden puolesta ja vääryyttä vastaan - vaikka läpi harmaan kiven. Nyt kun asiaa mietin olen tainnut aika vähän asioita päättää järjellä. Olen ostanut talon tunnekuohussa ja yhden asunnon jopa käymättä edes paikan päällä, koska "se on keltainen ja mulla on siitä hyvä tunne..". Olen eronnut eläkevirasta huonon tunteen takia ja matkustanut yksin Afrikkaan koska "mun vaan täytyi". Olen antanut lapsen tulla koska "tunsin jonkun haluavan tulla" vaikka elämäntilanne ei ollut lapselle paras mahdollinen alku. Olen myös kerran luopunut kaikesta omaisuudestani koska "niin oli oikein". Ja nyt, kiitän itseäni viisaudesta ja rohkeudesta. Kauhistelijoita ja päivittelijöitä on ollut niin lähipiirissä kuin kauempanakin, mutta siitä huolimatta olen mennyt omaa tietäni. Onko se ollut hyvä tie? - mulla on kolme ihanaa hyvinvoivaa tytärtä, lemmikit, työ, kaunis koti ja olen saanut rakkautta hyvin paljon osakseni. Olen myös rakastanut - paljon ja lujaa :) Mielestäni aika hyvä elämä, tähän saakka. Mulle tunteet on ilmapuntari ja suuntaviitta. Ilman niitä en osaisi suunnistaa.