Kyyninen, mutta viehko

Tyypillinen pikkulapsitalous - kaikki on nostettu korkeammalle. Voisikohan ittelleenkin rakentaa sellaisen kissankiipeilypuun jotta pääsisi katonrajaan välillä lepäämään?

Sen suklaarasiaan sukelluksen jälkeen olen joutunut aivan hunningolle. Suklaasta olen pysynyt sittemmin erossa, mutta pullaa ja keksiä onkin sitten taas mennyt melkein päivittäin. Se on kyllä salakavala koukuttaja tuo sokeri. Ilman pärjäsi ihan hyvin, mutta heti kun pääsin sen makuun niin pakko on saada lisää. Ostoholismiakin on esiintynyt. Lupasin etten osta tänä vuonna yhtään uutta vaatetta. No, vanhoja ja käyettyjä olenkin ostanut sitten kahta kauheammin... Rahapussin pohja näkyy jo ja laskujakin pitäisi vielä maksella. En ole näillä asioilla nyt liikoja stressannut, mutta ryhtiliike on taas tehtävä. Itseään kai voisi opetella lohduttamaan muutoinkin kuin sokerilla ja rahalla.

Kävin vähän selailemassa nettitreffi-ilmoituksia (nyt punastun ja nolottaa). Vaikka siellä oli päällisin puolin ihan kivankin oloisia ilmoituksia niin silti tuli vain surkiampi ja yksinäisempi olo. Surkeaksi mielen veti se, että kaikki uuteen parisuhteeseen liittyvä tuntuu niin toivottomalta. Tietenkin A:n lähdöstä on vasta kulunut niin vähän aikaa ja sen viikonloppuiset lapsenhoitokäynnit ei auta eroprosessissa. Mutta mietin myös ilmoituksia lueskellessani, että mikä osa niissä on totta ja mikä sepitettyä. Millaisen profiilin itse kirjoittaisin? Tuskin ainakaan mainostaisin masennusherkkyyttäni ja pakko-oireesta toipumista. Olisin kiertoilmaisuin esitettynä "herkkä ja viehättävä". Uudelta mieheltä vaatisin, että minun lapsiin täytyy hänenkin suhtautua kuin omiinsa, mutta jättäisin kertomatta että itse en samaan taitaisi pystyä. En kertoisi sitäkään, että lapset on mulle pyhä ja mies tulee aina vasta toisena. Mitä kaikkea on siis näiden  elämänkumppania  etsivien miesten profiilikirjoitusten rivien välissä? Elämää kai vain - niin kuin meillä naisillakin - kipuineen ja särkyineen.

Huomasin taas kerran, että olen kyynistymässä ja katkeroitumassa. Hyvin harva asia tai ihminen saa mut tätä nykyä nauramaan. Eikä vika liene ihmisissä tai maailmassa. Ennen olisin hyrissyt onnesta, jos mies osoitti kiinnostuksensa. Nyt marisen heidän ominaisuuksistaan ja motiiveistaan. Pitäisi ottaa ilo irti siitä missä sitä iloa vielä on. Onkohan musta tulossa kuivan käläpäkkä akka?

Toisaalta lasken edukseni sen, etten enää viitsi leikkiä miessuhteilla. Se ei huvita eikä tuo mitään oikeaa iloa. Kaipaan iloa aidoista ystävyyssuhteista, en suhteista joista jo ennen alkuakin tietää ettei tule onnistumaan. Torjun siis tuon käläpäköitymisen, mutta iloa tarttisi elämässä olla enemmän. Mistähän sitä löytäisi? Vai onkohan se vain asennekysymys. Voi kunpa löytäisin oikean emäntäkuoron jossa saisi laulaa kovaa ja korkialta ja käytäis esiintymismatkoilla Euroopassa ja meillä olis samanlaiset nätit mekot päällä.

Hyvää yötä!