Repsahdus isolla ässällä

Olenko sanonut tuhannen kertaa, että mun kotio ei saa tuoda suklaata. Olen. Tuhannen kertaa. Ja mitä minun silmäni näkevätkään, sormeni aistivatkaan, sieraimeni haistavatkaan? SUKLAARASIA - sininen, kaksi kerrosta ja upean avaamaton - minun hattuhyllyllä. Piilossa kylläkin, mutta mun kuudetta aistia ei pakene mikään - ei ainakaan Fazerin sininen. Syödähän se piti, lupauksesta huolimatta. Ei edes tehnyt mieli, mutta en kerta kaikkiaan pystynyt jättämään sitä rasiaa sinne hyllylle. Suklaaholisti.

Tässä vaiheessa vielä muutama yksilö koskemattomana - siitä alemmasta kerroksesta...

Oikein holmusin koko rasian tyhjäksi. Kaksin käsin, hengittämättä - äkkiääkkiä etten vaan itte hoksaa mitä olen tekemässä. Ne pahatkin mä söin, mutta viimeisen kohdalla iski moraalinen krapula ja vein rasian ja sen yhden lattepötkylän roskiin. Huoh. Olo on aika kurja, repsahtanut ja mahakin kipiä. Siitäs sain. Syytän Aata. Se oli lahjoittanut kyseisen kovanonnen rasian vuokraemännälleen joka oli palauttanut sen koska "ei yksin jaksa sellaista määrää suklaata syödä" what? Oli sen sitten unohtanut hyllylle viikonlopun käynnillään. Ei ollut siis mun syy..

Pikkumuru on kiukutellut koko päivän. Hampaita kai tulossa. Lapsi tukkii jokaiseen ahtaaseen paikkaan mitä tuvasta löytyy ja karjuu sitten kun pää kolisee. Myös kiellot saa aikaan valtaisan tunnemyrskyn. Onkohan yksivuotiailla joku uhmavaihe? Uloskaan ei päästy, kun mittarissa oli pakkasta melkein 30 astetta. Mörkökin kävi vain nopean kierroksen reviirimerkeillään ja luikki takaisin lämpimään. Luojan kiitos huomenna on Mll:n kerho ja päästään muiden ihmisten seuraan. Helpottaa äitiä ja lasta.
Laitoin sitten kiukuttelijan patapumiin ja imuroin samalla kun Pikkumuru kopisutti mua lusikalla takaraivoon.

Kiva 70-luvun fiilis kuvassa :)