Alamäessä

Taide täältä

Alamäki jatkuu. Rakas koirani muutti eilen uuteen kotiin. Yksin jäätyäni koira sai liian vähän  huomiota tai sitten reagoi muutoksiin ja jo olemassa oleva ongelma paheni niin, että alkoi tulla vahinkoja. Paimennusvietti kohdistui lapsiin. Koiran vietti on sellainen asia, että sitä ei kouluttamallakaan muuksi muuteta. Metsästyskoira metsästää, vahtikoira vahtii ja paimentava paimentaa, piste.

Suru on pahempi kuin miehen lähtiessä. En tiedä kumpi on pahempaa, lemmikin kuolema vai luopuminen muuten. Vaikka koira pääsi hyvään kotiin perimänsä mukaiseen paimennustyöhön tulen aina miettimään miten se voi ja onko kaikki hyvin. Tiedän myös lemmikin kuolemasta aiheutuvan tuskan. Menetin vuosia sitten kaksi koiraani asuntoni tulipalossa. Kaksi päivää meni sumussa ja sitten tuli hirvittävä tuska. Tuska siitä ettei voi enää koskea, silittää ja halata.

Tänään olen oikeastaan vain itkenyt. Hoidin Kirpun niin kuin aina, mutta päiväunille laittautuessa mietin mitä tapahtuisi, jos en enää sijaltain nousisi. Voisiko kaikista suruista vain menettää tajunsa eikä herätä enää. Kyllä joku lapsista huolehtisi, ne isät. Mutta lapset on mun maailma - ja minä lasten. Kestettävä on. Aina vain.

Syyllisyys on valtava. Musertava. Mä epäonnistuin tässäkin. Tämä koira oli aidointa ja rakkainta mitä mulla oli. Lapset on tietenkin tärkeintä, mutta ne ei ole sillä tavalla mun, ne kuuluu itselleen. Koira vei mut metsään hengittämään, oli seurana jokaisella kompostikäynnillä aina yhtä innoissaan, valvoi yöt mun sängyn vieressä ja oli AINA iloinen mut nähdessään.
Kuinka mä nyt nukun? Kuka vahtii, kun minä nukun?

Kuka rakastaa mua nyt?