Nyppimisen loppu

Ana Teresa Barbosan taidetta

Tässä teoksessa on jotain joka kuvaa mun pakko-oireilua. Mieli turtuu ja hiljenee, kun huomio keskittyy ruumiiseen. Olen ymmärtänyt, että itseään viiltelevät kokevat jotain samankaltaista. Kokeilin sitä(kin) dramaattisina teinivuosina. Sattui liikaa ja siirryin sitten pikkuhiljaa itseni nyppimiseen. Aluksi purin kynsiäni ja näpläsin hiuksiani. Luennot sujui joutuisammin kaksihaaraisia metsästäessä ja kynsiä tarkistaessa. Jossain vaiheessa kulmakarvojen nyppimiseen tuli sitten se vastustamaton pakko. Yli kymmenen vuotta sitä on jatkunut. Joka ikinen päivä. Ja nyt, ihme on tapahtunut! Mulla kasvaa uusia kulmakarvoja mikä on kiistaton todiste siitä, että nyppiminen on, jos ei nyt kokonaan poissa niin vähentynyt huomattavasti. Hallelujaa!

Mitä on tapahtunut? Jokin aika sitten kirjoitin täällä tästä ongelmastani ja samalla tutkin asiaa pitkästä aikaa netissä. Jotain loksahti kohdalleen, kun luin Trichotillomania free healing centerin sivuja. Nyppiminen on auttanut mua selviytymään vaikeina aikoina ja oikeastaan mun pitäisi olla kiitollinen siitä. Kiitollinen myös siksi, että joka kerta kun käsi nousee nyppimään annan merkin itselleni, että jotain on vinossa. Yritän noina hetkinä sivuuttaa jonkin huolestuttavan asian tai tunteen. Kuinka monta kertaa mulle on terapiassa sanottu, että tunteet täytyy kohdata, mutta en ymmärtänyt miten. Vaikeat tunteet ja ajatukset oli vain häivähdyksia joista ei saanut kiinni. Jostain syystä nyt sen osaan. Tiedostan mikä tunne mua vaivaa, kun tunnen pakkoa nyppimiseen. 

Luulin, että tämä olisi mulla aina, nyppiminen ja olemattomat kulmakarvat. Toivoa siis on muissakin asioissa, jos näin piintynyt tapa voi muuttua! 

Bonuksena vielä se, että nyt musta tulee VIELÄKIN kauniimpi kun mun kulmat alkaa rehottaa ;)