Henkistä kehitystä, not.

Yöllä oli myrsky ja aamulla sähköt poikki. Vettäkään ei enää tullut hanasta. Hyvin vain pärjäiltiin vedenkeittimeen jääneen veden ja puuhellalla keitetyn puuron voimin. Suurin huoli oli, että tarpeilleen pitäisi mennä ulos tuuleen, koska vessanpönttöönkään ei tietysti tullut vettä. Olisi pian jäänyt puun alle pissalla kyykkiessään. Sähköt palasivat jo ennen puolta päivää ja elo palautui normaaliksi.

Normaaliksi myös sikäli, että sain nykyään niin tavallisen raivarin. Tästä se sai alkunsa; eilen illalla yritin keskustella suhteestamme A:n kanssa, menneistä ja nykytilasta. Sattui nimittäin niin, että tämän kaiken erohässäkän tiimellyksessä innostuimme yllättäen harrastamaan myös seksiä, yhdessä, toistemme kanssa. Alkukantainen reaktio? Menettämisen pelko? Jännitteiden purkautuminen, kirjaimellisesti. Varmaan kaikkea tätä ja enemmän, siis minulle. A:n ytimekäs arvio tilanteesta oli; "koska sä halusit.". Voi s*****a! Tämän jälkeen ei enää "keskusteltu" koska hän näki, että loukkaannuin eikä näin ollen enää halunnut sanoa mitään koko iltana.

Minä yritin, voi kuulkaa kuinka yritin, nieleskellä ja itkeskellä ja sulattaa nöyryytyksen kunnialla. Yöllä kuuntelin tuulta ja ajattelin yleviä ajatuksia siitä miten vähän suuttuminen hyödyttää ja kuinka paljon parempi ihminen olen, kun kasvan henkisesti ja annan vain olla. Rakkautta, rakkautta, rakkautta vaan.
Aamupuuron ääressä kynttilän valossa kerroin A:lle rauhallisesti miten mua loukkaa sen ajattelemattomat lausahdukset kuten edellämainittu ja lukuisat muut. Virhe. Ei mitään vastausta. Hengitin ja ajattelin rakkautta vaikka hermoja kiristi jo aivan vimmatusti. Annoin aikaa ja odotin jotain vastausta. Vastaus tuli JO puolen tunnin kuluttua, mutta ei mihinkään mun sanomiseen. "Samassa on outoa, että jos puu kaatuu myrskyn takia niin miksi..." loppulauseen epäilemättä timanttinen ajatus jäi kuulematta, kun räjähti. Sitähän se loppupäivä sitten olikin. Tulipahan pakattua A:n vaatteetkin jätesäkkeihin. Riehuin oikein kunnolla, huusin ja tyhjensin kaappeja ja laatikoita niin, että hiki valui. Kirppu nauroi vaatekasojen keskellä ja A istui kalpeana sohvalla. Hiljaa. Tietenkin. Olin odottanut selitystä, korjausta väärinkäsitykseen, anteeksipyyntöä, jotain.

Lähetin itseni Lutunan kanssa lenkille metsään. Huusin vähän lisää. Toivottavasti pelotin kauas ne hirvet joita ei vielä ole ammuttu. Painelin sammalilla kuin höyryjyrä ja hyppelin noin vain isojenkin ojien yli. Vasta paluumatkalla huomasin kaatuneet ja katkenneet puut. On niitä ongelmia muillakin. Joillakin sähköt on edelleen poikki ja puita kaatuillut rakennusten päällekin. Halasin muutamaa tervettä puuta ja pyysin ääneen anteeksi kaikilta joille olen huutanut. Kotiin palasi muuttunut nainen, mutta vahinkohan oli jo tapahtunut. A ei unohda loukkauksia. Koskaan.

Joo,joo, huutaminen on tietysti väärin, kun jonkun toisen pitää sitä kuunnella, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että terveempänä mä näin pysyn kuin jos jättäisin suuttumukseni sisälle kroppaani.

                                 Anteeksi vain maailma, mutta musta tuntuu ja se kuuluu!

Kuva täältä