Soitin erääseen päiväkotiin jonka ohi olen Kirppusen kanssa ajellut vauvakahvilaan mennessä. Jospa menisin syksyllä takaisin töihin ja Kirppu päivähoitoon. Kirppu on niin tomera ja sosiaalinen, että enää en vietä aamuöitä itkeskellen kuinka lapsi traumatisoituu, jos vien sen hoitoon. Minä traumatisoidun kyllä, mutta sekin menee ohi. Niinkuin kaikki muukin tunnemylläkkä.
Kunpa A jo muuttaisi kokonaan. Tavarat on viety, mutta asunnon maalaus on vielä kesken. Toisaalta olen helpottunut, että illalla kotiin tulee toinen aikuinen joka edes hetken huolehtii Kirpusta. Toisaalta A:n kotiintulo aiheuttaa pahaa oloa - ikävää ja kaunaakin. Miksi A:lle on niin näennäisesti helppoa lähteä ja jättää lapsensa? En ymmärrä sitä. Mutta en ymmärrä A:n tunnemaailmaa muutenkaan. Ehkä asperger on se syy. Toisaalta A:n käytös on myös siunaus. Saan pitää Kirpun kokonaan luonani eikä huoltajuustaisteluja ole. Tuntuu olevan keskustelematta selvää, että A tulee tänne katsomaan Kirppua ja sitten myöhemmin Kirppu vierailee isänsä luona.
Olen jo kerran aikaisemmin elänyt painajaisessa jossa lapseni itkivät puhelimessa ikäväänsä luokseni ollessaan isänsä luona. Mikään ei ole tuntunut niin pahalta. Silti elin sen. Ja lapseni selvisivät siitäkin.
Nyt alan masentua omista sanoistani. Eteenpäinhän tässä on katsottava! Jumankauta minä teen elämästä sellaisen, että lapset saavat kasvaa turvassa ja ilossa. Minä aion kasvaa turvassa ja ilossa. Aion olla vahva; nauraa ja tanssia ja näyttää myös sen, että sattuu ja masentaa. Lapset ymmärtävät henkisen kivun, kun sille kertoo syyn. Minun lapseni myös näkevät sen, että kaikesta selvitään ja vaikka parisuhteet loppuu niin yhteistyö ja rakkaus jatkuu.
Viisaita sanoja!
VastaaPoistaAllekirjoitan kaikki, mutta oikein isosti nimenomaan tuon, että omat tunteensa saa elää jä näyttää myös lapsille. Meillä on aina itketty ja naurettu, olen kertonut, että olen surullinen, vihainen jne. Mistä se lapsi oppii tunteiden nimeämistä jollei näin? Toki myös sillä että lapsen tunteita nimetään, mutta yksi tärkeä oppi tulee sillä, että äiti näyttää omat tunteensa.
Nimittäin se, että tunteet SAA näyttää. On ok olla vihainen, surullinen, riemuissaan. Ei tee yhtään pahaa meille suomalaisille vähän mallista oppia tätä. Minulle sanottiin Ensikodilla aikanaan opetettiin, että jos aina hampaat irvessä hymyilee ja näyttää että "kaikki on hyvin" ja "en ole yhtään kireä" lapsi oppii, että negatiivisia tunteita ei saa näyttää. Se se vasta kamalaa olisi!
Te pärjäätte, olen varma siitä!
Ja onnea "lottopotista". Mullekin tuli sellainen tänään: saatiin kuopuksen isän kanssa uudelleenlaskettua elatustuki kun meni parempipalkkaisiin töihin. Mä saan 120€/kk ENEMMÄN, joka on mulle iiiiso raha. Jihuu, me pärjätään!
Just niin! Tunteet saa näyttää. Se, että sanoo yhtä ja näyttää ihan toiselta, opettaa lapselle, että tunteet pitää piilottaa. Ja se se vasta epäterveellistä on. Hurraa teidänkin lisätuloille! Iso raha tuo on täälläkin. Olen ollut väärällä tavalla kiltti ja tyytynyt liian pieneen elatusmaksuun kaikkien lasten kohdalla. Pitäisi myös ottaa keskusteluun niiden korotukset..
PoistaKomppaan Marjaanaa ja sanon olevani sun kanssa samaa mieltä. Lapset vaistoaa ja aistii kuitenkin tunteet niin mitä niitä peittelemään. Välillä on hyvää ja välillä on pahaa.
VastaaPoistaNiin, lapset tietää kyllä missä mennään ja ovat sitten ymmällään miksi niitä asioita ei selvitetä.
Poista