maanantai 3. helmikuuta 2014

Nuhaa ja hammastenkiristystä

Viikko on kulunut nuhanenien niistämisessä ja hammaslääkärillä hypätessä. Kummallakin isommalla on oikomisprosessi meneillään eikä loppua näy. Isommalle laitetaan piakkoin pysyvät kojeet ja nuoremmalla on sellainen silikoninen yömuotti. Tästä saavat kyllä vapaasti syyttää vanhempiaan. Kummallakin meillä on vinot hampaat ja ahdasta riveissä. Minä olen aikuisiällä oiottanut omani siksi kannustan kovasti tyttöjä hoidattamaan niin rahaa ja aikaa vievät projektit kouluaikana. Toki tuollaiselle yläasteikäiselle on kauhistus se miten raudat vaikuttaa ulkonäköön, mutta olen lohduttanut ettei ne näy mihinkään kun ne ei koskaan hymyilekään. Tuo teini ainakaan.

Taannoinen elokuvaprinssini on pitänyt yhteyttä ja maksoi sen hotellin mun tilille :) Kivasti tehty. Eihän tällaisella yksinhuoltajalla joka kodinhoidontuella nitkuttelee ole varaa hotelleissa hurvitteluihin. Ehkä jatkoakin siis joskus seuraa? Siksi kai prinssi sen maksoi, vaikkakin jälkikäteen.
Olin viikolla kirjoittamassa postausta mun olohuoneen ikkunaan kopsahtelevista linnuista otsikolla "huonoja enteitä". Luonnollisesti alan aina ensimmäisenä murehtimaan kynsiä järsien "että mitä kauheeta tää ny tiätää?" Musta kissa, linnut, koiranhaukku yöllä, painajainen avaruusolioiden invaasiosta, kaurahiutaleiden loppuminen kesken aamupuuron keiton - ihan mikä vaan saa mut nykyään panikoimaan. Olen aina ollut tällainen lasten pikkulapsiaikana, mutta nyt etenkin asuessani täällä syrjässä. Noh, niitä lintuja lensi ikkunaan siis kolme melko lyhyen ajan sisällä. Yksi tintti kuoli heti, yhden lopetti kissa ja viimeinen, jonkin sortin haukka nokasta päätellen, jäi ikkunan alle niska luonnottomasti vinossa nytkien. "Mitä tää ny tiätää ja mitä mä ny teen, jos ei se kualekkaan ittestään?" Soitin isälleni joka neuvoi erinäisiä lopettamistapoja ja sitten googleen selvittämään mitä tää tietää, kenen kuolemaa. Sydän kylmänä laitoin Pikkumurun päiväunille ja sitten hanskat ja lapio käteen ja itku silmässä ulos. Kiitos ja ylistys ja ihmeiden ihme! Haukka oli noussut siivilleen! Jos ei sitten kettu ehtinyt viedä, mutta tuskin keskellä päivää talon pihasta sentään. Ja kissakin oli sisällä. Noh, mitä tämä ny sitte tiätää? Itse tulkitsin tapausta vähän kuin Feeniks-lintua - että tuhkasta vielä noustaan ja vaikka juoksis kovaakin vauhtia päänsä kiviseinään niin siitäkin voi selvitä.

Viikonloppu oli tavallisen raskas. A paikalla. Minä ja lapset kipeinä. Hermot oli niin kireällä, että oikein kuulin kuinka ne natisi. Kävin lenkillä koirien kanssa, kolasin pihaa ja nukuin päiväunia. Annoin A:n hoitaa Pikkumurun ihan kokonaan, mutta silti oli kurja olla. Sattumalta avasin lauantai-iltana Caroline Myssin kirjan Hengen anatomia ja luin kappaleen tunteiden vaikutuksesta terveyteen ja sairauksien kehittymiseen. Sanoohan sen järkikin ettei tee hyvää fysiikalle, että on jatkuvassa stressitilassa ja melkein aina vihainen. On eri asia suuttua ja purkaa se, mutta vihaan jumiutuminen - se ei tiedä hyvää. Minä olen jumiutunut ja tunnen vihaa ja katkeruutta. Shamaani-ystäväni neuvoo aina pyytämään apua, enkeleiltä ja Rakkaudelta. Vihaisena ja turhautuneena tuo ei oikein tahdo onnistua, mutta koirien kanssa metsässä polvistuin hetkeksi ja pyysin ettei tämä enää jatkuisi kauaa. En halua elää enää näin. Vihaisuus kuluttaa ja tekee musta ihmisen joka en halua olla.

6 kommenttia:

  1. Mää oon kans aatellu, ettei vihastuminen oo terveellistä. Sen takia halusinkin muuttaa pois kerrostalosta. Ajattelin, että saan pian syövän tai jotain jos joka ilta nukahdan kiukkuisena hampaita kiristellen. Nyt ei naapurit melua ja mää oon ko uusi ihminen. Toivottavasti sääkin keksit keinon jättää vihan taakses. Parantukaa pian. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, räkää tulee jo vähemmän :) Suuttuminenhan on ok, mutta tämä ainainen vihaisena oleminen, yäk. Oikein oksettaa tämä sapen maku suussa. Mutta pikkuhiljaa eri keinoja kokeillen, kyllä joku niistä tepsii ja musta kuoriutuu rallatteleva ilostelija :) ?

      Poista
  2. Lukiessani ajattelin kyllä ihan samallatavalla; sehän oli hyvä merkki, että viimeinen nousi siivilleen. Kolmas se toden sanoo!
    Hienoa, neljä viimeistä riviä ovat niin Asiaa!! Sähän oot jo oikealla tiellä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kuinka sen huomaakin aina vasta sitten kun on jo tovin taivallettu - sitä oikeaa tietä. Paljon parempi olo enkä ole tänään kiivastunut mistään :)

      Poista
  3. Musta tuntuu, että kun sää olet tunnistanut sen vihan tunteen ja myöntänyt sen itsellesi niin olet jo matkalla risteykseen missä se viha menee toista kaistaa poispäin :) Voiton puolella selvästi siis jo, kyllä se siitä muuttuu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on tärkeä pointti - tunteiden tunnistaminen - sitä tarttis opettaa lapsille päivittäin jo esikoulusta alkaen.

      Poista