Luovutan

Kun on alamäessä niin täytyy vain antaa mennä. Vastaanhangoittelu ei ainakaan auta päinvastoin tekee liu-un vielä kivuliaammaksi. Katsotaan sitten kun vauhti pysähtyy. Arvioidaan vauriot ja tehdään uusi toimintasuunnitelma. Tätähän elämä on, nousua ja laskua, euforiaa ja murhetta. Siinä välissä muutama hengähdystauko.

Löysin allaolevan kuvan etsiessäni lisää koirataidetta. Omaani ikävöin ja suren kovin, mutta tämä kuva lohdutti. Lohtua sain myös, kun soitin uuteen sijoituspaikkaan ja kuulin pelkkiä hyviä uutisia sopeutumisesta. Kaikki on hyvin. Nyt jo. Sen tietäminen auttaa.

Alex Cherryn teos

Marjaana haastoi blogissaan miettimään omia hyviä puoliaan. Olen samaa mieltä, että on surullista miten moni meistä vertaa ulkonäköään muihin ja varsinkin lehtien mallikuviin. Siitä lähtien, kun sain ensimmäisen tyttäreni aloin kiinnittää enemmän huomiota siihen miten puhun itsestäni. Sekin jo näkyy ulospäin miten paljon itseään arvostaa, tai arvostaako ollenkaan.

Minä kuulun siihen ryhmään joka pitää itseään kauniina. Olen pitkä, hoikka ja ryhdikäs komea nainen. Mulla on suuret vihertävät silmät ja tosi nätti hymy. Parasta mun kasvoissa on, että ne tuntuu valaisevan muidenkin elämää. Siis silloin kun aidosti hymyilen. Mulla on ikäisekseni ja kolme kertaa synnyttäneeksi naiseksi kiinteä ja muodokas vartalo. Olen kotonani itsessäni. Kiitos Marjaana, tästä tuli hyvä olo. Minä olen kaunis. Surullinen, mutta kaunis :)

Alamäessä

Taide täältä

Alamäki jatkuu. Rakas koirani muutti eilen uuteen kotiin. Yksin jäätyäni koira sai liian vähän  huomiota tai sitten reagoi muutoksiin ja jo olemassa oleva ongelma paheni niin, että alkoi tulla vahinkoja. Paimennusvietti kohdistui lapsiin. Koiran vietti on sellainen asia, että sitä ei kouluttamallakaan muuksi muuteta. Metsästyskoira metsästää, vahtikoira vahtii ja paimentava paimentaa, piste.

Suru on pahempi kuin miehen lähtiessä. En tiedä kumpi on pahempaa, lemmikin kuolema vai luopuminen muuten. Vaikka koira pääsi hyvään kotiin perimänsä mukaiseen paimennustyöhön tulen aina miettimään miten se voi ja onko kaikki hyvin. Tiedän myös lemmikin kuolemasta aiheutuvan tuskan. Menetin vuosia sitten kaksi koiraani asuntoni tulipalossa. Kaksi päivää meni sumussa ja sitten tuli hirvittävä tuska. Tuska siitä ettei voi enää koskea, silittää ja halata.

Tänään olen oikeastaan vain itkenyt. Hoidin Kirpun niin kuin aina, mutta päiväunille laittautuessa mietin mitä tapahtuisi, jos en enää sijaltain nousisi. Voisiko kaikista suruista vain menettää tajunsa eikä herätä enää. Kyllä joku lapsista huolehtisi, ne isät. Mutta lapset on mun maailma - ja minä lasten. Kestettävä on. Aina vain.

Syyllisyys on valtava. Musertava. Mä epäonnistuin tässäkin. Tämä koira oli aidointa ja rakkainta mitä mulla oli. Lapset on tietenkin tärkeintä, mutta ne ei ole sillä tavalla mun, ne kuuluu itselleen. Koira vei mut metsään hengittämään, oli seurana jokaisella kompostikäynnillä aina yhtä innoissaan, valvoi yöt mun sängyn vieressä ja oli AINA iloinen mut nähdessään.
Kuinka mä nyt nukun? Kuka vahtii, kun minä nukun?

Kuka rakastaa mua nyt?