Henkistä kehitystä, not.

Yöllä oli myrsky ja aamulla sähköt poikki. Vettäkään ei enää tullut hanasta. Hyvin vain pärjäiltiin vedenkeittimeen jääneen veden ja puuhellalla keitetyn puuron voimin. Suurin huoli oli, että tarpeilleen pitäisi mennä ulos tuuleen, koska vessanpönttöönkään ei tietysti tullut vettä. Olisi pian jäänyt puun alle pissalla kyykkiessään. Sähköt palasivat jo ennen puolta päivää ja elo palautui normaaliksi.

Normaaliksi myös sikäli, että sain nykyään niin tavallisen raivarin. Tästä se sai alkunsa; eilen illalla yritin keskustella suhteestamme A:n kanssa, menneistä ja nykytilasta. Sattui nimittäin niin, että tämän kaiken erohässäkän tiimellyksessä innostuimme yllättäen harrastamaan myös seksiä, yhdessä, toistemme kanssa. Alkukantainen reaktio? Menettämisen pelko? Jännitteiden purkautuminen, kirjaimellisesti. Varmaan kaikkea tätä ja enemmän, siis minulle. A:n ytimekäs arvio tilanteesta oli; "koska sä halusit.". Voi s*****a! Tämän jälkeen ei enää "keskusteltu" koska hän näki, että loukkaannuin eikä näin ollen enää halunnut sanoa mitään koko iltana.

Minä yritin, voi kuulkaa kuinka yritin, nieleskellä ja itkeskellä ja sulattaa nöyryytyksen kunnialla. Yöllä kuuntelin tuulta ja ajattelin yleviä ajatuksia siitä miten vähän suuttuminen hyödyttää ja kuinka paljon parempi ihminen olen, kun kasvan henkisesti ja annan vain olla. Rakkautta, rakkautta, rakkautta vaan.
Aamupuuron ääressä kynttilän valossa kerroin A:lle rauhallisesti miten mua loukkaa sen ajattelemattomat lausahdukset kuten edellämainittu ja lukuisat muut. Virhe. Ei mitään vastausta. Hengitin ja ajattelin rakkautta vaikka hermoja kiristi jo aivan vimmatusti. Annoin aikaa ja odotin jotain vastausta. Vastaus tuli JO puolen tunnin kuluttua, mutta ei mihinkään mun sanomiseen. "Samassa on outoa, että jos puu kaatuu myrskyn takia niin miksi..." loppulauseen epäilemättä timanttinen ajatus jäi kuulematta, kun räjähti. Sitähän se loppupäivä sitten olikin. Tulipahan pakattua A:n vaatteetkin jätesäkkeihin. Riehuin oikein kunnolla, huusin ja tyhjensin kaappeja ja laatikoita niin, että hiki valui. Kirppu nauroi vaatekasojen keskellä ja A istui kalpeana sohvalla. Hiljaa. Tietenkin. Olin odottanut selitystä, korjausta väärinkäsitykseen, anteeksipyyntöä, jotain.

Lähetin itseni Lutunan kanssa lenkille metsään. Huusin vähän lisää. Toivottavasti pelotin kauas ne hirvet joita ei vielä ole ammuttu. Painelin sammalilla kuin höyryjyrä ja hyppelin noin vain isojenkin ojien yli. Vasta paluumatkalla huomasin kaatuneet ja katkenneet puut. On niitä ongelmia muillakin. Joillakin sähköt on edelleen poikki ja puita kaatuillut rakennusten päällekin. Halasin muutamaa tervettä puuta ja pyysin ääneen anteeksi kaikilta joille olen huutanut. Kotiin palasi muuttunut nainen, mutta vahinkohan oli jo tapahtunut. A ei unohda loukkauksia. Koskaan.

Joo,joo, huutaminen on tietysti väärin, kun jonkun toisen pitää sitä kuunnella, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että terveempänä mä näin pysyn kuin jos jättäisin suuttumukseni sisälle kroppaani.

                                 Anteeksi vain maailma, mutta musta tuntuu ja se kuuluu!

Kuva täältä

Riita

Riitelin eilen A:n kanssa. Tai, no, minä siis huusin ja A pakeni paikalta. Isommat tytöt pakeni yläkertaan ja Kirppu nauroi ja huusi myös. Huoh. Ei ole kypsää käytöstä ei, mutta en vain voi sille mitään. Kun paine kasautuu se myös takuuvarmasti purkautuu ja minä puran äänellä. Juttu meni näin. A ei ole puhunut erostamme oikeastaan mitään näiden viikkojen aikana. Olen yrittäny pakottaa, maanitella, huijata, manipuloida ja ihan vaan aidosti keskustellakin. Mutta ei. Hän on hidas. Jos joku tietää millainen on asperger-ihminen niin tietää mistä puhun. Halusin vain jutella ja kenties vähän surrakin yhdessä. Halusin kuulla, että A kuitenkin välittää vaikka me ei osata yhdessä elääkään.
Eilen illalla päivien mykkyyden jälkeen A siis avasi sanaisen arkkunsa ja kysyi mitä hän saa ottaa mukaansa lähtiessään.
Suurin huoli on siis tavarassa. Näin minä sen ainakin ajattelin ja heitin välittömästi marttyyrin viitan päälle ja aloin karjua jotain tuhkista pesässä. Näin.

Miten tavarat sitten jaetaan? A toi mukanaan kaksi tietokonetta näyttöineen ja on ostanut talouteen myös kaksi televisiota. Huonekalut, kodinkoneet, astiat ja lukematon määrä tilpehööriä on kaikki minun. Parempi vaan, jos veisikin tavaraa vähemmäksi. Mutta, mutta, kolme lasta eikä tv:tä tai tietokonetta... Täytynee siis alkaa säästää tietokonetta varten. Tv ei kovin tärkeä ole ollutkaan. Tietokoneella hoituu kaikki pankkiasiat, tiedonhaut ja yhteydenpidot. Tästä blogista puhumattakaan :) vaikkei tätä kukaan lukisi niin ainakin saan purkaa itseäni (muutenkin kuin huutamalla).

Siitä tulikin mieleeni. Jos joku täällä käy mun juttuja lukemassa niin jätä ihmeessä merkki itsestäsi. Olisi kiva lukea muidenkin ajatuksia.