Kiitos

Kiitos teille ihanat lukijat - kommenteista, tuesta ja omista upeista blogeistanne. Olin jo synkistellyt bloginkin suhteen, ettei tällaista itsesäälin potemista kukaan tule toista kertaa katsomaan. Ja nyt mulla on 8 ihanaa lukijaa ja muutama satunnainen kävijäkin! Te annatte mulle uskoa ja toivoa elämään. Olette kaukana (kai), mutta kuitenkin kuljette mukana näiden blogikirjoitusten välityksellä. Jokaisella on omat murheensa, mutta silti tai ehkä juuri siitä syystä tarinoistanne huokuu iloa ja lämpöä. Elämä on juuri sellaista mistä blogimme kertovat, kaikkea sitä ja vielä enemmän. On hetkiä jolloin oma elämä tuntuu surkealta ja vähäpätöiseltä, mutta sen kertominen avoimesti voi auttaa jotakuta kanssakulkijaa vieläkin pimeämpinä aikoina, näin ainakin minun kohdallani. Kiitos siis teille kaikille, siitä että kerrotte omaa tarinaanne ja osallistutte minun tarinaani.


Tässä jotain positiivista mun elämästä. Kuva siltä ajalta kun pystyin vain vähäisessä määrin hillitsemään pakonomaista nyppimistä ja kuva nyt, tänään kun olen voiton puolella tässä asiassa. Kuka tietää missä asiassa voitan huomenna :)

Huvin vuoksi käytin vähän värikynää, kun olen aina haaveillut vihreistä silmistä

Vieläkin hengissä

Otsikko on vain puolivitsi. Rankkaa on ollut ja on edelleen. Mutta täällä sitä vain sinnitellään ja on ollut jopa muutama hetki, että olen iloinnut. Tuo ylläolevassa kuvassa kiipeilevä kekara on yksi niistä ilon aiheista. Se kiipeää aivan joka paikkaan ja mitä ylemmäs se kiipeää sitä varmemmin unohtuu alastulon taito. Olisiko tässä esimerkki mullekin? Luottaminen. Kirppunen luottaa täydellä varmuudella siihen, että pärjää ja osaa. Ja jos ei pärjää niin joku muu auttaa. Näinä muutamana erityisen vaikeana viikkona olen saanut apua odottamattomilta tahoilta. Neuvolan täti soitti ja TARJOSI apua perheeseemme. Olen ymmärtänyt, että vaikeissa tilanteissa olevat perheet jäävät pitkiksi ajoiksi ilman apua vaikka sitä toistuvasti pyytävät ja minä saan sitä pyytämättä! Kiitos ja ylistys. Meille tulee siis ensi vuoden alusta ihminen joka käy täällä kotona ihan vain meitä auttamassa. Kunnassa on kaksi perhetyöntekijää; seitsemän lapsen äiti ja miespuolinen työntekijä josta en tiedäkään muuta kuin sukupuolen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miten kehtaan ottaa vastaan apua 7-lapsen äidiltä, kun itsellä on vain kolme. Toinen ajatus oli, että onkohan se mies nuori ja hyvännäköinen... Ei täällä siis lopullisesti ole heitetty kirvestä kaivoon :)

Kirveestä puheenollen harkitsen metsänhoitokurssille lähtemistä. Suurimman huoleni hulluksitulemisen jälkeen murehdin puutilannettamme. Talo lämpiää puilla, piste. Puita on tehtävä, vaikka mies lähtikin. Isäni hoitaa sen nyt, mutta vanhuus etenee eikä tilanne voi jatkua näin vuosikausia. Sisareni, Amatsoonien sukua, kävi viikonloppuna puhumassa mulle monenlaisia asioita ja väitti, että pystyn kaikkeen siihen mihin mieskin. Omissa kuvitelmissani seison mettässä räntäsateessa käsissäni 20 kilon moottorisaha joka ei suostu käynnistymään ja vieressäni traktori jonka olen ajanut sellaiseen tiheikköön etten ikipäivänä sitä sieltä ulos saa. Siskoni mielestä taas kaikki hoituu kyllä ja pääsen helpolla koska mulla on kaikki "pelit ja vehkeet". Voisiko se olla mahdollista? Siis se, että voisin osata? Pahimmassa tapauksessa pääsisin hengestäni jäämällä puun alle, mutta olisihan se kuitenkin parempi vaihtoehto kuin istua kotona suunnittelemassa sitä hengenlähtöä. Koska täytyy myöntää, että jos en nyt innostunut ajatuksesta niin ainakin ajattelin hetken jotain muuta kuin omaa surkeuttani.
Nyt täytyy selvittää siis kaksi asiaa;
                                                         1. milloin ja missä alkaa metsurikurssi
                                                         2. onko se mies hyvännäköinen