Toivotaan toivotaan!

Tajusin nukkumaan laittaessani, että juuri se lupaus jäi lupaamatta jonka piti siedättää mun kärsimättömyyttä ja impulsiivisuutta. Mitäs siitä, koska olen äärimmäisyyksien ja liioittelun ihiminen niin lupaankin NELJÄ asiaa. Ja se puuttuva oli; EN OSTA YHTÄÄN UUTTA VAATETTA KOKO VUONNA! Ostelen koko ajan vaikka rahaa ei olisi eikä varsinkaan oikeaa tarvetta. Tänä vuonna teen siitä lopun ja säästyneillä rahoilla hankin sen tatuoinnin.

Isojen tyttöjen isä perheineen tulee tänään käymään kylässä. Uusi vaimo on siistimisestä innostunut (=siivoushullu) ja ehkä vähän "hienompi" kuin minä. Mua naurattaa kun se salaa silmäilee mun täyttä tiskipöytää ja kissan raapimaa tapettia. Jostain kumman syystä tästä en tunne syyllisyyttä. Ehkä siksi, että muistan hyvin kuinka suurpiirteinen entinen rakas mieheni on siivon suhteen. Aikoinaan raskaana ollessani opiskellessani toisessa kaupungissa soitin etukäteen miehelle ja käskin siivota etten oksentaisi. Ja tämä ei kerrankin ollut liioittelua!
Puita täytyy kantaa ja tehdä tulet, että saadaan lämmintä vettä saunaan. Illaksi en taida laittaa muuta kuin pizzan. Rakettien suhteen epäröin edelleen. Tytöt haluaisi niitä, mutta minä pelkään ja inhoan sitä räiskettä ja vaakasuorassa suihkivia sähikäisiä. Luulen, että tinojen valaminen on tarpeeksi jännittävää meille.

Mutta ne toiveet. Suhtaudun tähän vakavasti ja hartaudella. En yritäkään nyt olla hurskas - maailmanrauhaa ja terveyttä olen toivonut niin monet kerrat, että kerrankin voin toivoa jotain muuta - pienempää, mutta silti tärkeää, mulle. (Näin sanoen sota syttyy tietysti huomenna ja saan klamydian uimahallista).

TOIVEENI VUODELLE 2014;

1. Toivon seksiä. Ei mitä tahansa hyppyytystä vaan ihanaa, rajua, silmitöntä, hellää ja mieletöntä rakkaudellista intohimoa. Se on paljon toivottu se, tiedän, mutta jos minä lopetan sokerin ja ostamisen niin piru vie kyllä mä olen sen ansainnu!

2. Toivon uutta koiraystävää. Elämä ilman koiraa - on elämää ilman varauksetonta rakkautta ja pidäkkeetöntä elämänenergiaa. Tärkeä voima mun läheltä puuttuu ja kaipaan vierellä tepsuttavaa ystävääni todella paljon. Toivon, että uusi koira on juuri se meidän koira - iloinen, viisas, rauhallinen ja lempeä - juuri sitä mitä minä haluaisin olla...

3. Toivon upeita ja paksuja hiuksia. Mun geeneissähän siis on normimaantieohutjaharmaalättänähiuslaatu, mutta toiveen lisäksi tämä onkin myös paranormaalitesti. Luin taannoin kirjan naisesta joka päätti tappaa kolme pahantekijämiestä ajatuksen voimalla siinä onnistuen - fiktiivistä tietenkin - mutta ajatus kiehtoi mua, ei se tappaminen vaan ajatuksen voima. Jos muuttaisinkin ajatukseni hiuksistani niin muuttuisiko hiuksetkin? Tulos nähdään vuoden kuluttua ja tämän onnistuessa - kuvitelkaa mitkä mahdollisuudet! :)

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin - oikein hyvää uutta vuotta kaikille!

Haaste

Kivulias tapa tällä nuorimmaisella - kiskoo nukahtaessaan mua hiuksista ja korvasta. Vauvoilla on kuulkaa melkoisen jymäkät käsivoimat! Mulla on korva kipeä ja punainen ja peiliin katsoessani huomasin myös, että osa otsahiuksista on katkennut ja tukka seisoo päässä kuin puolimohikaanilla.
Surkea viikonloppu takana. Aa käväisi yksin vanhempiensa luona ja tuli takaisin lahjojen ja syyllistävien joulutoivotusten kera (ainakin mä tulkitsin ne just sellasiksi). Mun ja pikkumurunkin oli tarkoitus alunperin mennä, mutta en kerta kaikkiaan jaksanut enkä kestänyt ajatusta joulusta vihollisen leirissä.. Mikä kumma siinä on, että poika on aina äidilleen enkeli? Ei me tyttäret kyllä yhtä paljon saada varauksetonta palvontaa osaksemme. Väitän.
Pikkumuru oli kuumeessa ja minä masennuksen syövereissä ja silti tunsin syyllisyyttä siitä ettei matkustettu satoja kilometrejä viettämään iloista joulua erotunnelmissa. Syyllinen ja huono ex-miniä.

Aa kävi ja kaikesta paineesta täyttyneenä puhkesin taas huutamaan. Oikein itsekin hämmästyin raivoani. Äänikin meni käheäksi, karjuin aivan estoitta. Mutta kyllä helpotti! Melkein kuin olis seksiä saanu. Jos polttaisin niin olisin vetäissy tupakin. Aan vointi ei ehkä ole kovin hyvä ja siitä tunnen SYYLLISYYTTÄ :D

Huomenna on tämän p*skan vuoden viimeinen päivä, kiitos siitä. Kylläkyllä, arvostan näitäkin kokemuksia varmaankin joskus kuolinvuoteella, mutta nyt vaihtaisin koko vuoden pois. Tai en, en vaihtaisi, pikkumurusta on ollut valtavasti iloa ja voi mikä kehitys lapsessa tapahtuu yhden vuoden aikana. Enpä siis vaihdakaan, mutta todella toivon tulevalta vuodelta parempaa esitystä. Mistä pääsenkin varsinaiseen aiheeseen. Olen päättänyt tykönäni, että tämä on sellainen ihmeiden vuosi ja vuodenvaihde jolloin saa toivoa kolme toivetta ja ne toteutuu. Aivan takuuvarmasti toteutuu. Mutta tähän takuuseen liittyy ehto; kolme toivomusta täytyy kuitata kolmella lupauksella. Haastan myös kaikki tämän lukevat samaan projektiin.
En ole vielä ihan varma lupausteni laadusta ja sisällöstä ne kun muotoutuu tässä pikkuhiljaa kirjoittaessani. Muutamaa olen kuitenkin miettinyt jo pidempään. Haluan luvata - ja myös toivoa - jotakin hyvin konkreettista ja näkyvää. En aio valehdella itselleni, että "laihdun 5 kiloa" tai luvata jotain epämääräistä kuten iloita jokaisesta luojanluomasta päivästä. Lupaan jotain pientä, mutta merkittävää ja symbolista, minulle. Symboliikka avautuu (ehkä) as we go on.

LUPAUKSET

1. Lupaan ottaa sen tatuoinnin jota olen suunnitellut jo pitkään (3 kuukautta).

2. Lupaan välttää sokeria koko piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkän vuoden. Olen suckerholic :o ja suklaa on pahinta huumetta. Olen aina (tänään) miettinyt miten mielialani muuttuisi, jos luopuisin sokerista. Tämä ei tarkoita fanaattisuutta - vältän, en huokaile vieraisilla rajoitteitani. Pulla silloin tällöin on ok, mutta suklaa ja keksit on kokonaan pannassa. Karkkia, limsaa tai jäätelöä en ole käyttänyt ennenkään.

3. Lupaan - ja tämä tuli vasta nyt, ja tämä on vaikuttavaa, behold! - Lupaan kutsua itseni takaisin.
Eikö? Pretty impressive. Muutama vuosi sitten silloisten elämänkokemusten järkyttämänä lupasin muuttua hyväksi ihmiseksi. Pieleen meni. Muutuin kyllä, muutuin sellaiseksi jonka ajattelin muiden silmissä olevan parempi, mutta minä katosin. Miksi? - kysyi eräs ystäväni kaffipöydässä muutama viikko sitten - siksi, että olin ennen kevytkenkäinen, manipuloiva, itsekäs ja petollinen. "Mutta jos sä olet sellainen?" - Luoja mikä viisauden helmi! Sellainen minä olin, mutta olin myös ilosilmäinen ja nauravainen, ja mikä tärkeintä - sain myös muut nauramaan. Nyt musta on hyvää vauhtia tulossa katkera ja harmaa ämmä. Se ei käy.


Toiveista lisää huomenna, mutta nyt hyvää yötä ja rakkautta ja kevytkenkäisyyttä koko maailmaan!

Kiitos

Kiitos teille ihanat lukijat - kommenteista, tuesta ja omista upeista blogeistanne. Olin jo synkistellyt bloginkin suhteen, ettei tällaista itsesäälin potemista kukaan tule toista kertaa katsomaan. Ja nyt mulla on 8 ihanaa lukijaa ja muutama satunnainen kävijäkin! Te annatte mulle uskoa ja toivoa elämään. Olette kaukana (kai), mutta kuitenkin kuljette mukana näiden blogikirjoitusten välityksellä. Jokaisella on omat murheensa, mutta silti tai ehkä juuri siitä syystä tarinoistanne huokuu iloa ja lämpöä. Elämä on juuri sellaista mistä blogimme kertovat, kaikkea sitä ja vielä enemmän. On hetkiä jolloin oma elämä tuntuu surkealta ja vähäpätöiseltä, mutta sen kertominen avoimesti voi auttaa jotakuta kanssakulkijaa vieläkin pimeämpinä aikoina, näin ainakin minun kohdallani. Kiitos siis teille kaikille, siitä että kerrotte omaa tarinaanne ja osallistutte minun tarinaani.


Tässä jotain positiivista mun elämästä. Kuva siltä ajalta kun pystyin vain vähäisessä määrin hillitsemään pakonomaista nyppimistä ja kuva nyt, tänään kun olen voiton puolella tässä asiassa. Kuka tietää missä asiassa voitan huomenna :)

Huvin vuoksi käytin vähän värikynää, kun olen aina haaveillut vihreistä silmistä

Lentävä Viestintuoja

Catrin Welz-Stein

P****n joulu ikinä - livahti suustani useammin kuin kerran aattona. Jouluun liittyy niin paljon tunteita ja muistoja, odotuksia ja paineita, että ne kaikki kun purkautuu saman päivän aikana niin jälki ei ole kaunista. Isommat tytöt oli isällään joten saatoin vapaasti heittäytyä lapselliseksi murjottajaksi. Kun radiossa soi tonttuhyppelöt ja kaikki paasaa rakkaudesta niin vähemmästäkin sitä synkistyy. Ainakin se jota ei kukaan hyppyytä eikä rakasta. Niin yksin niin yksin. Pakenin itseäni tyttöjen tyhjilleen jättämään vinttiin ja pysyin siellä piilossa raskaimmat tunnit. Sai Aakin viettää joulua hetken paineettomasti Murun kanssa. 

En ollut vain piruuttani kamala vaan olo oli oikeasti pirullinen. Vintissä kamiinaa lämmittäessäni mietin jälleen kerran kuolemista. Nikottelin, nypin kulmiani ja oikein kieriskelin itsesäälissä. Aikanaan palasin kuitenkin alas ja avasin uuden suklaarasian. Alkaa pikkuhiljaa ottaa päähän tämä olotila. Jospa se sitä myöten sitten helpottaisi.

Eilen tapahtui jotain hauskaa pihallamme. Äitini oli haravoimassa (!jouluna) tuulen irti riepottamia koivurisuja kun yhtäkkiä taloamme vastapäätä olevalta pellolta alkoi lähestyä jotain hopeaista ilmassa kieppuen. Äiti pysähtyi katsomaan ja kun hopeainen lähestyi äiti näki selvemmin sen olevan sellainen torilla myytävä sydämen muotoinen folio-ilmapallo. Sydän kulki tuulen mukana taloamme kohti ja äiti huomasi ihmeekseen, että siitä roikkui narussa lappu jossa näytti olevan kirjoitusta. Juuri kun äiti alkoi haravalla yrittää tavoitella sitä tarttui tuuli siihen ja tempaisi sen ylemmäs tavoittamattomiin. Pallo purjehti pihaltamme seuraavalle pellolle ja yli kuusimetsän näkymättömiin. Voi damn! Mitä siinä luki? Mitä viestiä se pallo kantoi? Illalla huvitin itseäni miettimällä vaihtoehtoja; "Rakastan sinua yhä", "Elämä voittaa", "Tämän viestin löytäjä voi kaivaa kultaharkkonsa seuraavasta paikasta; 22.37 E 63.24 N"... Kuka tietää. Ehkä jonkun pihaan viestinviejä laskeutui.  

Joulumietteitä

Lapset sai eilen todistuksensa ja sen kunniaksi vein kaikki kolme tytärtäni ulos syömään. Keskimmäisen käytösnumero kylläkin putosi kahdeksaan, mutta mun mielestä sekin oli vain hauskaa. Kummatkin vanhemmat tyttäret on aina olleet liian kilttejä ja kaikki omapäisyys heidän kohdallaan on vain suunta oikeaan. Mä olen muutenkin sellainen, etten oikein noista todistus- ja koenumeroista piittaa. Koko arvostelu- ja vertailu-asia on mielestäni turhaa, mutta en nyt tällä päälläni saa aiheesta mitään älykästä kirjoitettua. Tyttöjen kanssa suunniteltiin, että tehdään hampurilaislounaasta jokavuotinen jouluperinne. Oli kivaa ja Kirppunenkin oli ihan tohkeissaan, kun pääsi näkemään ihmisiä. On muuten hieman outoa, että yksivuotiaan hihkuessa "heeee-ii:tä" moni aikuinen kääntää katseensa pois. Eikö lapsia tarvitse tervehtiä?

Illalla keitin joulupuuron ja mantelin sai keskimmäinen. Kirppunen jota alan kutsua nyt Muruksi, koska ei se enää niin kirppu ole, yökkäs puuronsa rinnuksille ja ilmaisi selkeästi ettei tykännyt. Mahtoi johtua siitä, että maito loppui kesken ja puurosta tuli vesilisäyksellä liian "riisistä". Muut söivät kohteliaasti oman lautasensa tyhjäksi. Saunottiin ja syötiin suklaata ja aamulla saattelin tytöt junaan. Tämän joulun he viettävät isänsä perheen luona. Minä ja Muru jäätiin kaksistaan.

Tyttöjen lähdettyä talo hiljeni liikaa. Olen kulkenut koko päivän pyjamassa ja nukkunut aina kun Murukin. Yritän tsempata itseäni, että vietän vain rentouttavaa lojumispäivää, mutta tiedän etten saa itsestäni irti koska masentaa niin vietävästi. Isompien tyttöjen lähdettyä on enemmän lupa antaa sen näkyä. Jos olisi yhtään ylimääräistä rahaa niin menisin johonkin lähikaupunkiin hotelliin piiloon jouluksi. Muru ei vielä joulusta piittaa, tonttu on yhtälailla Nesbon kuva kirjansa takakannessa kuin se punapipoinen kääpiökin. Lahjoissakin kiinnostaa takuulla enemmän se paperi mihin ne on kääritty. Näin se oli isompien tyttöjen kanssakin.
En ole kuulkaa leiponut yhtäkään piparia ja tortutkin teki keskimmäinen. Lahjoja olen ostanut isommille mutten niitäkään ole saanut paketoitua. Kasvissyöjän ei tarvitse kinkusta murehtia, mutta jotain kai pitäisi joulupöytään kattaa. Jotain muuta kuin kaurapuuroa jolla tätä nykyä elän. Ja suklaalla. No, huomenna reipastun heti aamusta ja haen lanttulaatikkoa ja punajuuria kaupasta. Punajuuri-aurajuustovuoka on ainut perinne mun joulupöydässä.

En tiedä onko tämä kohtalo, mutta löysin heti metsänhoitokurssin, kun aloin sellaista etsiä. Kurssi järjestetään kohtuullisen matkan päässä, se on edullinen ja kaiken lisäksi tarkoitettu naisille. Kurssi kestää kuitenkin kokonaisen vuoden ja vaikka tapaamisia on vain lauantaisin mietin silti jaksanko. Jaksanko? Ilmoittautumisaikaa on vielä, mutta kurssi alkaa jo tammikuun puolessavälissä. Voisi se kyllä tehdä hyvää. Ajatella muita asioita ja päästä täältä neljän seinän sisältä välillä toisenlaisiin ympyröihin. Mietin joulun yli.

Mietin tässä tätä joulua ja joulutunnelmaa. Minä olen aina ollut meidän perheessä se joka hössöttää, ei ruokia tai siivoja, mutta tonttuja ja sitä taianomaista tunnelmaa. Minä pakotin vielä aikuisenakin sisarukseni katsomaan piirrettyjä aattoaamuna. Nyt en jaksa. Mutta olen päättänyt vakaasti etten ala sitä suremaan tai surkuttelemaan. Tänä vuonna on tällainen joulu. Ei ehkä iloinen, mutta rauhallinen ja hiljainen. Vuosien kuluttua tämä tulee varmasti olemaan yksi niistä jouluista jonka muistan. Vaikka oli surua ja vaikeakin olo sain viettää sitä Muru kainalossa kaikessa rauhassa. Ilman hässäkkää saan varmasti tämän joulun tunnelmasta jotain aivan uudenlaista.

Hyvää joulua kaikille.

Vieläkin hengissä

Otsikko on vain puolivitsi. Rankkaa on ollut ja on edelleen. Mutta täällä sitä vain sinnitellään ja on ollut jopa muutama hetki, että olen iloinnut. Tuo ylläolevassa kuvassa kiipeilevä kekara on yksi niistä ilon aiheista. Se kiipeää aivan joka paikkaan ja mitä ylemmäs se kiipeää sitä varmemmin unohtuu alastulon taito. Olisiko tässä esimerkki mullekin? Luottaminen. Kirppunen luottaa täydellä varmuudella siihen, että pärjää ja osaa. Ja jos ei pärjää niin joku muu auttaa. Näinä muutamana erityisen vaikeana viikkona olen saanut apua odottamattomilta tahoilta. Neuvolan täti soitti ja TARJOSI apua perheeseemme. Olen ymmärtänyt, että vaikeissa tilanteissa olevat perheet jäävät pitkiksi ajoiksi ilman apua vaikka sitä toistuvasti pyytävät ja minä saan sitä pyytämättä! Kiitos ja ylistys. Meille tulee siis ensi vuoden alusta ihminen joka käy täällä kotona ihan vain meitä auttamassa. Kunnassa on kaksi perhetyöntekijää; seitsemän lapsen äiti ja miespuolinen työntekijä josta en tiedäkään muuta kuin sukupuolen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miten kehtaan ottaa vastaan apua 7-lapsen äidiltä, kun itsellä on vain kolme. Toinen ajatus oli, että onkohan se mies nuori ja hyvännäköinen... Ei täällä siis lopullisesti ole heitetty kirvestä kaivoon :)

Kirveestä puheenollen harkitsen metsänhoitokurssille lähtemistä. Suurimman huoleni hulluksitulemisen jälkeen murehdin puutilannettamme. Talo lämpiää puilla, piste. Puita on tehtävä, vaikka mies lähtikin. Isäni hoitaa sen nyt, mutta vanhuus etenee eikä tilanne voi jatkua näin vuosikausia. Sisareni, Amatsoonien sukua, kävi viikonloppuna puhumassa mulle monenlaisia asioita ja väitti, että pystyn kaikkeen siihen mihin mieskin. Omissa kuvitelmissani seison mettässä räntäsateessa käsissäni 20 kilon moottorisaha joka ei suostu käynnistymään ja vieressäni traktori jonka olen ajanut sellaiseen tiheikköön etten ikipäivänä sitä sieltä ulos saa. Siskoni mielestä taas kaikki hoituu kyllä ja pääsen helpolla koska mulla on kaikki "pelit ja vehkeet". Voisiko se olla mahdollista? Siis se, että voisin osata? Pahimmassa tapauksessa pääsisin hengestäni jäämällä puun alle, mutta olisihan se kuitenkin parempi vaihtoehto kuin istua kotona suunnittelemassa sitä hengenlähtöä. Koska täytyy myöntää, että jos en nyt innostunut ajatuksesta niin ainakin ajattelin hetken jotain muuta kuin omaa surkeuttani.
Nyt täytyy selvittää siis kaksi asiaa;
                                                         1. milloin ja missä alkaa metsurikurssi
                                                         2. onko se mies hyvännäköinen

Tuomiolla

Jaa-a kuulkaa. Käväisin pitkästä aikaa psykologini luona. Viime kerrasta ehti vierähtää kuukausi ja sinä aikana on monta kertaa käynyt mielessä mitä ne musteläiskät mahtoi musta kertoa. Nyt tiedän.

Ollessani ihmisten ilmoilla yritän aina näyttää iloiselta ja reippaalta. Niin myös psykologin luona. Toki välillä itken, mutta kuittaan aina senkin jollain vitsillä tai itseironialla. Luulin olleeni reipas ja iloinen, jopa hauska myös testissä. Sanoin kyllä juuri sen mitä kuvasta tuli mieleen, mutta hauskasti. Psykologini, aivan ihanan herttainen nainen muuten, kertoi, että analyysissä menee aikaa, monta käyntikertaa, mutta on jotain mistä hän haluaa heti keskustella. Kiinnostuin heti ja oikein ojentauduin nojatuolissa. Arvelin, että jotain erikoista on paljastunut mun seksuaalisuudesta tai että nyt selviää kuka mä OIKEASTI olen. Psykologi kertoi, että tutkimusten mukaan monet samankaltaisia tuloksia saaneet ihmiset ovat tehneet itsemurhan lyhyen ajan sisällä testin tekemisestä.

Lamaannuin täysin. On totta, että kuolema on usein mun ajatuksissa ja joskus todella kaipaan loputonta unta, mutta että itsemurha? Olen testin ja psykologin mukaan myös selvästi masentunut.
Eihän tuo tietysti mikään ihme ole ja kummasti onkin tosiaan viime aikoina itkettäny ja väsyttäny. Tulevaisuuttakaan ei tunnu edes olevan olemassa saati jotain haaveita tai toiveita sitä koskien. Perhana. Tämäkin vielä. Ensin lähtee mies ja koira, sitten vielä järki ja elämä. En nyt kyllä jaksaisi olla vielä masentunutkin. Eronnut yksinhuoltaja konkurssissa ja masennuksessa. Eihän se käy.

Testit on testejä ja kertoo vain osan totuutta. Masennus on tosi asia, mutta hengissä ajattelin kuitenkin pysytellä edelleen. Lapset pitää mut elämässä kiinni vaikka kaikki muu menisi.

Mitäs nyt sitten. Mielialalääkkeet mulla jo on. Nukun yöni hyvin ja lepään muutenkin riittävästi. Syön suhteellisen terveellisesti. No, voisin mennä joskus ulos. Koiran lähdettyä en ole käynyt enää metsälenkeillä. Se täytynee aloittaa uudestaan. Täytynee myös myöntää tappionsa parisuhderintamalla ja tyytyä tähän elämään nyt tällaisena. Lopettaa toivominen ja aloittaa toipuminen.

Ehkä joskus vielä kirjoitan tänne jotain iloistakin. Sitäkin kun mun elämässä kaikesta huolimatta on.

Nyppimisen loppu

Ana Teresa Barbosan taidetta

Tässä teoksessa on jotain joka kuvaa mun pakko-oireilua. Mieli turtuu ja hiljenee, kun huomio keskittyy ruumiiseen. Olen ymmärtänyt, että itseään viiltelevät kokevat jotain samankaltaista. Kokeilin sitä(kin) dramaattisina teinivuosina. Sattui liikaa ja siirryin sitten pikkuhiljaa itseni nyppimiseen. Aluksi purin kynsiäni ja näpläsin hiuksiani. Luennot sujui joutuisammin kaksihaaraisia metsästäessä ja kynsiä tarkistaessa. Jossain vaiheessa kulmakarvojen nyppimiseen tuli sitten se vastustamaton pakko. Yli kymmenen vuotta sitä on jatkunut. Joka ikinen päivä. Ja nyt, ihme on tapahtunut! Mulla kasvaa uusia kulmakarvoja mikä on kiistaton todiste siitä, että nyppiminen on, jos ei nyt kokonaan poissa niin vähentynyt huomattavasti. Hallelujaa!

Mitä on tapahtunut? Jokin aika sitten kirjoitin täällä tästä ongelmastani ja samalla tutkin asiaa pitkästä aikaa netissä. Jotain loksahti kohdalleen, kun luin Trichotillomania free healing centerin sivuja. Nyppiminen on auttanut mua selviytymään vaikeina aikoina ja oikeastaan mun pitäisi olla kiitollinen siitä. Kiitollinen myös siksi, että joka kerta kun käsi nousee nyppimään annan merkin itselleni, että jotain on vinossa. Yritän noina hetkinä sivuuttaa jonkin huolestuttavan asian tai tunteen. Kuinka monta kertaa mulle on terapiassa sanottu, että tunteet täytyy kohdata, mutta en ymmärtänyt miten. Vaikeat tunteet ja ajatukset oli vain häivähdyksia joista ei saanut kiinni. Jostain syystä nyt sen osaan. Tiedostan mikä tunne mua vaivaa, kun tunnen pakkoa nyppimiseen. 

Luulin, että tämä olisi mulla aina, nyppiminen ja olemattomat kulmakarvat. Toivoa siis on muissakin asioissa, jos näin piintynyt tapa voi muuttua! 

Bonuksena vielä se, että nyt musta tulee VIELÄKIN kauniimpi kun mun kulmat alkaa rehottaa ;)

Luovutan

Kun on alamäessä niin täytyy vain antaa mennä. Vastaanhangoittelu ei ainakaan auta päinvastoin tekee liu-un vielä kivuliaammaksi. Katsotaan sitten kun vauhti pysähtyy. Arvioidaan vauriot ja tehdään uusi toimintasuunnitelma. Tätähän elämä on, nousua ja laskua, euforiaa ja murhetta. Siinä välissä muutama hengähdystauko.

Löysin allaolevan kuvan etsiessäni lisää koirataidetta. Omaani ikävöin ja suren kovin, mutta tämä kuva lohdutti. Lohtua sain myös, kun soitin uuteen sijoituspaikkaan ja kuulin pelkkiä hyviä uutisia sopeutumisesta. Kaikki on hyvin. Nyt jo. Sen tietäminen auttaa.

Alex Cherryn teos

Marjaana haastoi blogissaan miettimään omia hyviä puoliaan. Olen samaa mieltä, että on surullista miten moni meistä vertaa ulkonäköään muihin ja varsinkin lehtien mallikuviin. Siitä lähtien, kun sain ensimmäisen tyttäreni aloin kiinnittää enemmän huomiota siihen miten puhun itsestäni. Sekin jo näkyy ulospäin miten paljon itseään arvostaa, tai arvostaako ollenkaan.

Minä kuulun siihen ryhmään joka pitää itseään kauniina. Olen pitkä, hoikka ja ryhdikäs komea nainen. Mulla on suuret vihertävät silmät ja tosi nätti hymy. Parasta mun kasvoissa on, että ne tuntuu valaisevan muidenkin elämää. Siis silloin kun aidosti hymyilen. Mulla on ikäisekseni ja kolme kertaa synnyttäneeksi naiseksi kiinteä ja muodokas vartalo. Olen kotonani itsessäni. Kiitos Marjaana, tästä tuli hyvä olo. Minä olen kaunis. Surullinen, mutta kaunis :)

Alamäessä

Taide täältä

Alamäki jatkuu. Rakas koirani muutti eilen uuteen kotiin. Yksin jäätyäni koira sai liian vähän  huomiota tai sitten reagoi muutoksiin ja jo olemassa oleva ongelma paheni niin, että alkoi tulla vahinkoja. Paimennusvietti kohdistui lapsiin. Koiran vietti on sellainen asia, että sitä ei kouluttamallakaan muuksi muuteta. Metsästyskoira metsästää, vahtikoira vahtii ja paimentava paimentaa, piste.

Suru on pahempi kuin miehen lähtiessä. En tiedä kumpi on pahempaa, lemmikin kuolema vai luopuminen muuten. Vaikka koira pääsi hyvään kotiin perimänsä mukaiseen paimennustyöhön tulen aina miettimään miten se voi ja onko kaikki hyvin. Tiedän myös lemmikin kuolemasta aiheutuvan tuskan. Menetin vuosia sitten kaksi koiraani asuntoni tulipalossa. Kaksi päivää meni sumussa ja sitten tuli hirvittävä tuska. Tuska siitä ettei voi enää koskea, silittää ja halata.

Tänään olen oikeastaan vain itkenyt. Hoidin Kirpun niin kuin aina, mutta päiväunille laittautuessa mietin mitä tapahtuisi, jos en enää sijaltain nousisi. Voisiko kaikista suruista vain menettää tajunsa eikä herätä enää. Kyllä joku lapsista huolehtisi, ne isät. Mutta lapset on mun maailma - ja minä lasten. Kestettävä on. Aina vain.

Syyllisyys on valtava. Musertava. Mä epäonnistuin tässäkin. Tämä koira oli aidointa ja rakkainta mitä mulla oli. Lapset on tietenkin tärkeintä, mutta ne ei ole sillä tavalla mun, ne kuuluu itselleen. Koira vei mut metsään hengittämään, oli seurana jokaisella kompostikäynnillä aina yhtä innoissaan, valvoi yöt mun sängyn vieressä ja oli AINA iloinen mut nähdessään.
Kuinka mä nyt nukun? Kuka vahtii, kun minä nukun?

Kuka rakastaa mua nyt?

Hullu kolistaja

Sattui tässä yhtenä päivänä seuraavaa; kaikki alkoi siitä, kun viritin tyhjästä Long Drink-tölkistä "RIITTÄÄ!"-tehostimen koiralleni. Se kun on alkanut haukkua kilpaa pellon takaisen naapurin koiran kanssa eikä lopettaisi millään vaikka vauva nukkuu ja minunkin hermoni kaipaisivat edes hetken hiljaisuutta. Laitoin siis siihen tyhjään tölkkiin muutaman viisisenttisen, vääntyneen rautanaulan ja lattialta löytyneen klemmarin. Kolisi mukavasti ja tehosikin kertaheitolla haukkumiseen, kun "RIITTÄÄ"-käskyä jälleen kerran ylenkatsottiin. Haukkuminen väheni ja pellontakainenkin ymmärsi vaieta kunnes toissapäivänä juuri niiden elintärkeiden päiväunien aikaan alkoi vimmattu huuto ja haukku. Minä rynnistin ovelle tölkki kädessä ja kurjan sään vuoksi työnsin vain tölkkiä ravistavan käteni ulos räntäsateeseen. Ha-haa, tulipa hiljaista! Hipsin takaisin olohuoneeseen ja ikkunasta näin hämmentyneen postinkantajan portaillani... Kyllä muuten hävetti. Äkkiä takaisin ovelle selittelemään haukkumisia ja päiväunia ja kolistimia. Postimies kyllä hymyili paketin ojentaessaan, mutta lähti vähän turhan liukkaasti.

Näin. Kohta mä olen kuuluisa kylähullu. Mun synkkämielistä viikkoa tuo tapaus kylläkin piristi ja sain vähän eloa itseeni. Ero on vain ero. Ei kuolema eikä sairaus. Kaikki järjestyy kyllä.

Eilen oltiin keskimmäisen typyn kanssa joulumyyjäisissä. Olin varannut meille oman pöydän. Tytär teki korvakoruja, minä ranne- ja heijastinkoruja ja äitini villasukkia. Oli tosi kiva päivä. Iloisia ihmisiä niin myyjinä kuin asiakkaina. Joulu saa monet kuitenkin hyvälle tuulelle vaikka tohinaa ja rahanmenoa tietääkin. Saatiin myytyäkin sen verran, että pöytä tuli maksuun ja vähän jäikin. Minä tosin taisin jäädä nollille, kun meidän pöydän vieressä oli niin ihana lastenvaatemyyjä... Bonuksena voitin vielä arpajaisissa kakun! Minä joka en ikinä voita mitään. Valkosuklaa-juustokakkua syötiin tänään sunnuntaikaffilla.

A kävi viikonlopun ja meni oikein hyvin. Eilenhän me oltiin melkein koko päivä myyjäisissä ja tänään tein pitkän lenkin koirani kanssa. Yöni nukuin soffalla joten sain tervetullutta omaa aikaa Kirpusta. Kummallinen ero tämä. Vietetään viikonloppuja saman katon alla oudossa tunnelmassa. Oudossa ainakin mun mielestä. Lapset ja A tuntuu olevan tyytyväisiä tilanteeseen eikä ihmettele asioiden laitaa ollenkaan. Päivä ja viikko kerrallaan. Kirpun kasvaessa asetelma muuttunee. Mietin vain millä tavalla tämä venyttää henkistäkin prosessia.