Lomaltapaluu

Ei ole kuukauttakaan siitä, kun manasin tätä erakoitumistani ja toivoin jotain joka veisi välillä kodin ulkopuolellekin. Sitä sain mitä tilasin. Kaksi viikkoa olen ollut reissussa ja ensi viikolla lähden taas. Oikein mukavaa vaihtelua, mutta kyllä tällanen kevyterakko reissussa ressaantuu. Ensin tuli äkkilähtö Viroon Pikkumurun isän puolen sukulaisiin vakavan sairastapauksen vuoksi. Samalla sain pahoiteltua Aan äidille jouluista poissaoloamme Murusen kanssa. Matka meni hyvin - potilas toipui teholta ja Murunenkin kesti pitkän matkan mhienosti. Virosta palattiin kotio sunnuntai-iltana ja maanantaiaamuna oltiin jo tyttöjen kanssa matkalla kohti Savonlinnaa meidän tuetulle talvilomalle.
KOKO matkan halki Suomen satoi lunta ja räntää ja tiet oli pelottavan liukkaat. Kolme lasta ja koira autossa, kalistakin kalliimpi lasti, vastuu painoi hartioilla niin, että migreenihän siitä puhkesi. Onneksi kuitenkin vasta perillä. Ja perille päästiin! Tuntien ajomatkan jälkeen, hengissä, ABC-ruualla ravittuna ja minä tosi ylpeänä omasta jaksamisestani.

Loma oli oikein mukava. Varsinkin se ruoka joka tuli kolme kertaa päivässä valmiina tarjolle. Kolme kertaa sen myös joku muu korjasi pois ja tiskasi ja siivosi. Minä vain nautin! Kohde oli Savonlinnan Spa Hotel Casino ja kasvisruoka oli todella ensiluokkaista! Savonlinna oli myös kiva kaupunki ja varmasti oikein nätti ja idyllinen varsinkin kesäaikaan. Olavinlinnassakin käytiin ja kierrettiin monta monituista kirppistä. Loman järjestetty ohjelma oli sen sijaan pettymys. Lasten ohjelmat oli tarkoitettu vain yli kolme vuotiaille joten Murunen oli liian pieni ja isommat taas liian isoja innostuakseen piirileikeistä. Huokaus. Jonkin sortin lapsiparkki olisi ollut hieno juttu. Yhtenä iltana jätin pikkuisen isommille tunniksi hoidettavaksi ja menin energiahoitoon. Koko viikon jatkunut päänsärky jäi sinne ja lisäksi sain tarot-korttien luennan. Kylläpä oli viihdyttävää! Parhaiten luennasta jäi mieleen se, että korttien mukaan painajainen on takana, mutta taistelu on edessä. Niin parisuhteessa kuin minussa itsessänikin on nyt näennäisesti levollinen vaihe, mutta tiedän, että vaikeudet ei ole ohi. Eihän ne tietenkään koskaan ole, mutta jotain perustavaa laatua olevia asioita ja kipukohtia tulee kohdattavaksi hyvinkin pian. Miten mä osaan ne asiat kohdata - se kait määrittää taistelun vaikeuden.

Ihime

Meillä on pari kuukautta käynyt perhetyöntekijä jonka apu ja läsnäolo on ollut mulle aivan korvaamatonta. Täti tulee joka toinen viikko heti aamupäivästä. Tärkeintä on se, että tiedän jonkun käyvän meillä etten aivan erakoidu ja sitä myöten synkisty. Tärkeää on myös lapsenhoito-apu. Sillä aikaa kun täti leikittää Pikkuista minä saan rauhassa käydä Mörön kanssa lenkillä. Tänäänkin lompsittiin kurakelissä läheisellä kalliolla jököttävään vesimökkiin tarkistamaan, että siellä on kaikki kunnossa. Meillä on näet sellainen luksustuote käytössä kuin oma vesi.
Tällä kyseisellä tätillä on asperger-poika ja hän on myös opiskellut nepsy-valmentajaksi. Hänellä on siis vuosien omakohtainen kokemus siitä mistä minä olen "kärsinyt" lähes koko A:n kanssa yhdessäoloajan. Ja nyt tullaankin siihen ihmeeseen. Myös A oli viime kerralla paikalla, kun Täti tuli ja se keskusteli! katsoi silmiin! kertoi tunteistaan!!!!! puhui nätisti minusta!!!! Minä olin niin järkyttynyt ja liikuttunut, että itkeskelin tämän tästä, mutta kerrankin ymmärsin olla hiljaa ja KUUNNELLA. Ymmärsin niin monta asiaa A:n vaikeuksista ja erilaisuudesta. Ymmärsin myös miksi parisuhdeterapiassa käydään. Oikea ihminen oikeassa paikassa voi saada pahastikin lukkiutuneen tilanteen laukeamaan muutamalla lauseella ja lempeällä lähestymisellä. Ymmärtämällä.

Tuon päivän jälkeen kaikki se mikä oli ollut mussa vihana ja katkeruutena muuttui takaisin rakkaudeksi eikä ollut epäilystäkään mitä elämässäni haluan - ja kenet. Rakastan A:ta ja haluan perheeni takaisin yhteen, vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että osan ajastaan A viettää omalla asunnollaan. Me saadaan ja voidaan rakentaa juuri sellainen elämä kuin meille sopii ja on parasta. Voi kuulkaa, kuinka ihanaa on olla täynnä toivoa ja uutta uskoa. Olen niin kiitollinen perhetyöntekijälle, neuvolan tätille joka huomasi tilanteeni ja Tätin tänne lähetti ja sille taholle joka on meidät hyväksynyt tämän avun piiriin. Kiitos.

Tänään Täti toi Autismin talvipäiviltä meitä varten keräämäänsä materiaalia. Niin paljon lisäapua ja kuntoutusta ja vertaistukea on saatavilla, kun joku sen äärelle ohjaa. Ensi kerralla, kun Täti tulee on myös A taas paikalla ja jutellaan meidän tulevaisuudesta. Miten käytännössä aletaan hoitaa A:n tilannetta ja meidän perhettä. Olisi tärkeää, että A itse kokisi tarpeelliseksi diagnoosin. Virallista tietä etenemällä voisi A saada kuntoutusta ja sitä kautta lisää itseluottamusta. Ja me päästäisiin yhdessä muiden "assien ja nenttien" (asperger-tavis eli neurotyypillinen) kanssa parisuhdeleireille ja tapaamisiin. A:kin voisi huomata ettei kaikkien ihmisten kanssa oleminen tai juttelu välttämättä ole sille piinaa.

Elämä ja rakkaus on ihmeellistä!

Melkein kuin elokuvissa

Kuva täältä

Ylläolevat rakastuneet pusuttelevat Pariisissa, mutta minäpä olen pussaillut tänä viikonloppuna melkein kotinurkilla! Kyllä tämä elämä vain yllättää. Juuri kun olin täälläkin huokaillut sopimattomia ehdokkaita ja yksinäisyyden kiroa niin kas kas, elämässäni piipahti mies menneisyydestä. Mies oli tullut käymään hautajaisissa kotikylässä ja kysyi voitaisiinko tavata pitkästä aikaa. Joskus kauan kauan sitten meillä oli pientä sutinaa ja siitä lähtien on pidetty yhteyttä harvakseltaan. Viime tapaamisesta oli kulunut jo kolme vuotta.
Minä jätin lapset kotio A:n hoiviin ja otin ilolla kutsun vastaan. Mentiin syömään läheiseen kaupunkiin, italialaiseen ravintolaan jossa olen jo pitkään halunnut käydä. Söin Napolilaista herkkua - munakoisoa niin hyvässä tomaattisoossissa, etten ole tainnut niin hyvää soosia ennen syödä. Lasilliset punaviiniä ja tuntien jutustelu, ja vähän silmiin tuijottelukin. Kummankin suhde on juuri päättynyt ja aivan arkisesti voin todeta, että seksi pyöri mielessä koko ravintolaillallisen ajan.

Meidän piti mennä elokuviin, mutta myöhästyttiin näytöksestä ja elokuvateatterin ovella Mies suuteli mua. Otti mun kasvot käsiinsä ja suuteli, pehmeästi ja hellästi. Se oli ihanaa. Siitä oli niin kauan, kun joku on osoittanut avoimesti ihailunsa ja halunsa. Olin valmis siltä seisomalta vaikka Toyotan takapenkille. Mentiin sitten kuitenkin hotelliin. Käveltiin tuulisen pimeän kaupungin halki - käsi kädessä, sanaakaan sanomatta - ja kirjauduttiin sisään ensimmäiseen vastaantulevaan hotelliin.

Otin illasta kaiken irti. Kaiken sen huomion ja hellyyden ja ihailun jota vaille olen jo vuosia suhteessani jäänyt.
Kohtaaminen jonka tulen muistamaan kauan. Tätä mä kipeästi tarvitsin - minä ja mun luhistumassa ollut itsetunto. Hyvä seksi ja varsinkin toisen ihmisen turvallinen läheisyys auttaa niin moneen kipuun, niin fyysiseen kuin henkiseen. Tuota iltaa on mukava vaalia muistoissa ja auttaa se tulevaisuuden haaveissakin. Tämä ei ollut minun elämäni mies, mutta oli tärkeä mies juuri tähän hetkeen.

Ai miten niin melkein kuin elokuvissa? No, minä maksoin sen hotellihuoneen. Tämä oli siis myös mun ensimmäinen maksullinen seksikokemukseni ;)

Joulumietteitä

Lapset sai eilen todistuksensa ja sen kunniaksi vein kaikki kolme tytärtäni ulos syömään. Keskimmäisen käytösnumero kylläkin putosi kahdeksaan, mutta mun mielestä sekin oli vain hauskaa. Kummatkin vanhemmat tyttäret on aina olleet liian kilttejä ja kaikki omapäisyys heidän kohdallaan on vain suunta oikeaan. Mä olen muutenkin sellainen, etten oikein noista todistus- ja koenumeroista piittaa. Koko arvostelu- ja vertailu-asia on mielestäni turhaa, mutta en nyt tällä päälläni saa aiheesta mitään älykästä kirjoitettua. Tyttöjen kanssa suunniteltiin, että tehdään hampurilaislounaasta jokavuotinen jouluperinne. Oli kivaa ja Kirppunenkin oli ihan tohkeissaan, kun pääsi näkemään ihmisiä. On muuten hieman outoa, että yksivuotiaan hihkuessa "heeee-ii:tä" moni aikuinen kääntää katseensa pois. Eikö lapsia tarvitse tervehtiä?

Illalla keitin joulupuuron ja mantelin sai keskimmäinen. Kirppunen jota alan kutsua nyt Muruksi, koska ei se enää niin kirppu ole, yökkäs puuronsa rinnuksille ja ilmaisi selkeästi ettei tykännyt. Mahtoi johtua siitä, että maito loppui kesken ja puurosta tuli vesilisäyksellä liian "riisistä". Muut söivät kohteliaasti oman lautasensa tyhjäksi. Saunottiin ja syötiin suklaata ja aamulla saattelin tytöt junaan. Tämän joulun he viettävät isänsä perheen luona. Minä ja Muru jäätiin kaksistaan.

Tyttöjen lähdettyä talo hiljeni liikaa. Olen kulkenut koko päivän pyjamassa ja nukkunut aina kun Murukin. Yritän tsempata itseäni, että vietän vain rentouttavaa lojumispäivää, mutta tiedän etten saa itsestäni irti koska masentaa niin vietävästi. Isompien tyttöjen lähdettyä on enemmän lupa antaa sen näkyä. Jos olisi yhtään ylimääräistä rahaa niin menisin johonkin lähikaupunkiin hotelliin piiloon jouluksi. Muru ei vielä joulusta piittaa, tonttu on yhtälailla Nesbon kuva kirjansa takakannessa kuin se punapipoinen kääpiökin. Lahjoissakin kiinnostaa takuulla enemmän se paperi mihin ne on kääritty. Näin se oli isompien tyttöjen kanssakin.
En ole kuulkaa leiponut yhtäkään piparia ja tortutkin teki keskimmäinen. Lahjoja olen ostanut isommille mutten niitäkään ole saanut paketoitua. Kasvissyöjän ei tarvitse kinkusta murehtia, mutta jotain kai pitäisi joulupöytään kattaa. Jotain muuta kuin kaurapuuroa jolla tätä nykyä elän. Ja suklaalla. No, huomenna reipastun heti aamusta ja haen lanttulaatikkoa ja punajuuria kaupasta. Punajuuri-aurajuustovuoka on ainut perinne mun joulupöydässä.

En tiedä onko tämä kohtalo, mutta löysin heti metsänhoitokurssin, kun aloin sellaista etsiä. Kurssi järjestetään kohtuullisen matkan päässä, se on edullinen ja kaiken lisäksi tarkoitettu naisille. Kurssi kestää kuitenkin kokonaisen vuoden ja vaikka tapaamisia on vain lauantaisin mietin silti jaksanko. Jaksanko? Ilmoittautumisaikaa on vielä, mutta kurssi alkaa jo tammikuun puolessavälissä. Voisi se kyllä tehdä hyvää. Ajatella muita asioita ja päästä täältä neljän seinän sisältä välillä toisenlaisiin ympyröihin. Mietin joulun yli.

Mietin tässä tätä joulua ja joulutunnelmaa. Minä olen aina ollut meidän perheessä se joka hössöttää, ei ruokia tai siivoja, mutta tonttuja ja sitä taianomaista tunnelmaa. Minä pakotin vielä aikuisenakin sisarukseni katsomaan piirrettyjä aattoaamuna. Nyt en jaksa. Mutta olen päättänyt vakaasti etten ala sitä suremaan tai surkuttelemaan. Tänä vuonna on tällainen joulu. Ei ehkä iloinen, mutta rauhallinen ja hiljainen. Vuosien kuluttua tämä tulee varmasti olemaan yksi niistä jouluista jonka muistan. Vaikka oli surua ja vaikeakin olo sain viettää sitä Muru kainalossa kaikessa rauhassa. Ilman hässäkkää saan varmasti tämän joulun tunnelmasta jotain aivan uudenlaista.

Hyvää joulua kaikille.

Nyppimisen loppu

Ana Teresa Barbosan taidetta

Tässä teoksessa on jotain joka kuvaa mun pakko-oireilua. Mieli turtuu ja hiljenee, kun huomio keskittyy ruumiiseen. Olen ymmärtänyt, että itseään viiltelevät kokevat jotain samankaltaista. Kokeilin sitä(kin) dramaattisina teinivuosina. Sattui liikaa ja siirryin sitten pikkuhiljaa itseni nyppimiseen. Aluksi purin kynsiäni ja näpläsin hiuksiani. Luennot sujui joutuisammin kaksihaaraisia metsästäessä ja kynsiä tarkistaessa. Jossain vaiheessa kulmakarvojen nyppimiseen tuli sitten se vastustamaton pakko. Yli kymmenen vuotta sitä on jatkunut. Joka ikinen päivä. Ja nyt, ihme on tapahtunut! Mulla kasvaa uusia kulmakarvoja mikä on kiistaton todiste siitä, että nyppiminen on, jos ei nyt kokonaan poissa niin vähentynyt huomattavasti. Hallelujaa!

Mitä on tapahtunut? Jokin aika sitten kirjoitin täällä tästä ongelmastani ja samalla tutkin asiaa pitkästä aikaa netissä. Jotain loksahti kohdalleen, kun luin Trichotillomania free healing centerin sivuja. Nyppiminen on auttanut mua selviytymään vaikeina aikoina ja oikeastaan mun pitäisi olla kiitollinen siitä. Kiitollinen myös siksi, että joka kerta kun käsi nousee nyppimään annan merkin itselleni, että jotain on vinossa. Yritän noina hetkinä sivuuttaa jonkin huolestuttavan asian tai tunteen. Kuinka monta kertaa mulle on terapiassa sanottu, että tunteet täytyy kohdata, mutta en ymmärtänyt miten. Vaikeat tunteet ja ajatukset oli vain häivähdyksia joista ei saanut kiinni. Jostain syystä nyt sen osaan. Tiedostan mikä tunne mua vaivaa, kun tunnen pakkoa nyppimiseen. 

Luulin, että tämä olisi mulla aina, nyppiminen ja olemattomat kulmakarvat. Toivoa siis on muissakin asioissa, jos näin piintynyt tapa voi muuttua! 

Bonuksena vielä se, että nyt musta tulee VIELÄKIN kauniimpi kun mun kulmat alkaa rehottaa ;)

Kadotettu yhteys

Niin se sitten lähti. Muuttokuorma mies mukanaan. Paineet kasautui päivän aikana ja pala kurkussa kasvoi kasvamistaan. Lähdön hetkellä itkin kuin lapsi. Isommat tytöt otti Kirpun hetkeksi hoiviinsa, Mimi ja Kuku kikatti olohuoneessa ja minä itkin makuuhuoneen nurkassa mahdollisimman hiljaa. Lapset saa nähdä mun surun, mutta surunkin hetkellä niillä täytyy säilyä luottamus siihen, että minä kaikesta huolimatta jaksan johtaa tätä perhettä.
Soitin siskolleni ja nikottelin hätääni. Onneksi sisko jutteli muita asioita ja sain kuin sainkin itseni koottua. Jaksoin illan ihan hyvin ja jatkoin itkua vasta lasten nukahdettua. Tämänkin läpi on vain mentävä.

Tänään oli "lähikaupan" eli lähimmän kaupan näillä lakeuksilla remonttimyynti. Kaikki myytiin -70% alennuksella. Nukuttiin Kirpun kanssa pitkään ja ehdin kaupalle vasta puoli kymmenen. Hyllyt näyttivät jo aivan tyhjiltä, mutta kiersin kuitenkin ja löysin kuulkaa vaippoja ja vauvanruokaa ja terveyssiteitä ja kissanruokaa ja shampoota ja gluteenittomia välipalapatukoitakin. Kaiken kruunasi iso laatikollinen Roibos teetä. Kaksi isoa kassillista ruokaa ja hygieniaa 30 eurolla. Taas mun rukoukset oli kuultu. Kiitos.

Toinenkin mukava asia tapahtui tänään. Kirjastoautossa oli selvästi mulle tarkoitettu kirja josta tuo otsikkokin tuli. "Kadotettu yhteys; Löydä tunteesi voima" Susanna Purran kirjoittama ja tänä vuonna ilmestynyt. Takakannessa lukee näin; "Elämä on kaunista ja erityistä. Tämä kirja kutsuu luottamaan tunnetilaan ja omaan voimaan. Se tarjoaa keinot joiden avulla voit vapautua uskomusten ja menneen elämän kahleista. Löydä yhteys todelliseen itseesi-ole se ainutlaatuinen hyvinvoiva ihminen joka sinun on tarkoituskin olla."
Alan lukea heti, kun sellainen hiljainen hetki tulee ja toivon, että saan uusia työkaluja tai ainakin näkökulmia varsinkin tunteen ja kehon yhteyteen.

Täältä Susannan kotisivulle

Trikotillomania

Iltayö ei ole ikinä mulle hyvää aikaa. Väsyneenä alan aina epäröidä, murehtia, vatvoa ja syyttää itseäni KAIKESTA. On mun vuoroni nukkua sohvalla. Onneksi älysin viime jouluksi ostaa noinkin mukavan ja ison soffan. Missä mä nyt muuten nukkuisin? Sohvavuoro on ihan ok. Kirppunen on taas flunssassa ja olen heräillyt ihan riittämiin viimeiset pari viikkoa joka yö. Ja A on kotona "viimeistä yötään". Symbolisessa mielessä. Tuleehan se Kirppua katsomaan viikonloppuisin. A niistäköön Kirpun nenää vielä tänä yönä. Huomisesta alkaa mun loppumattomalta tuntuva lastenhoitosavotta.

Eihän se sitä ole, mutta haluan olla nyt draamallinen ja heittäytyä käsi otsalla sohvalleni nyyhkimään kohtaloani. Jonka taisin itse järjestää (syyttelyä..).

Löysin, kun etsin, nurkkakaapin perukoilta kaksikin puolillaan olevaa konjakkipulloa. Tai toinen oli rommia, mutta sen korkki oli onneksi jotenki jämähtäny kiinni. Juon siis konjakkia. Ja teetä päälle.

Eilen luin Liioliin blogissaan kuvailemista ticseistä, pakko-oireista ja havahduin pitkästä aikaa pohtimaan omiani. Olen jo vuosia kärsinyt trikotillomaniasta. Nypin pakko-oireisesti kulmakarvojani. Nypin myös kynsinauhojani ja monesti sormet ovat verillä. Stressi tietenkin pahentaa, niinkuin kaikkea ja kaikilla, mutta poissa se ei ole koskaan. En muista milloin nyppiminen alkoi. Ehkä joskus esikoisen syntymän aikoihin. Väsymys, masennus, valtava vastuu lapsista. Nyppiminen rauhoittaa. Psykologini ehdotti, että käyttäisin hansikkaita sisälläkin... Sehän oliskin kätevää ja miellyttävää pienen lapsen kanssa. Itse en usko minkään pakkokeinon toimivan. Käsieni päällä en voi istua päivät pääksytysten ja pinsettien hävittäminen aiheuttaa vain lisää ahdistusta ja sormilla nyppimistä. Teippaisinko kulmakarvani piiloon? Sitä voisi kokeilla niinä päivinä, kun ketään ei varmasti ole tulossa käymään.

Eilen etsiessäni tietoa lääkkeettömistä hoitomenetelmistä vaivaani löysin tämän sivun. Kokonainen laitos keskittynyt trikotillomanian hoitoon ja vertaistukeen. "Koska nyppimiseen ei ole parannuskeinoa, voit itse parantaa sen." Vallankumouksellista. En ihan tajunnut kaikkea lukemaani, mutta jotain jäi itämään. Jotain mikä liittyy itsensä hyväksymiseen ja tuomitsemiseen. Mitä tunnetta tai ajatusta helpotan nyppimisellä? Löysin myös tämän sivuston. Blogi siitä miten gluteeniton ruokavalio mahdollisesti helpottaisi trin oireita..? Hittolainen. Voisiko ruokavalio olla ratkaisu tähänkin? Onkohan konjakissa gluteenia?

Väsymys

Eilen Kirppusella oli huono päivä. Aiottiin Mll:n perhekahvilaan ja vietiin samalla isosisko kouluun. Juuri koululle tullessa Kirppu oksensi kaikki vaatteensa ja turvaistuimensa. Maidon väristä limaa vain roikkui myssyn nauhoista. Lapsparka. Suunnattiin kahvilan sijasta takaisin kotiin. Kun ei tulisi korvat kipeiksi. Yskä ja räkäisyys paranee kyllä itsekseen.

Olen maininnut muutaman kerran A:n aspergerin syndrooman. Ehkä aihetta olisi hyvä vähän avata. Tällä hetkellä tuntuu, että vain psykologini ymmärtää mistä puhun. Onneksi edes hän. Aspergerista löytyy tietoa netistä ja varsinkin englanninkielisiltä sivuilta paljonkin kokemuksia, kuvauksia oireista ja myös testejä. Jokaisen kokemus on kuitenkin erilainen, luonnollisesti. Esimerkiksi minun "aspini" ei ikinä raivoa. Hän ei edes suutu koskaan. Loukkaantuessaan vaan kävelee pois ja vetäytyy kuoreensa. Tämä on yksi aspin piirre; kyvyttömyys kohdata ja ymmärtää tunteita. A kertoo kokevansa tunteita, mutta ei osaa koskaan kertoa niistä. Hän tarvitsee joskus viikonkin aikaa pystyäkseen sanomaan mitä jostain ajatteli. Tunteista hän ei puhu koskaan. Tunteelliselle ihmiselle, niin kuin minulle, tämä on se raskain piirre kumppanissa.

A ei juuri koskaan katso silmiin, ei edes puhuessaan (oletettavasti) minulle. On kuin olisin ilmaa. Olen myös nimeltäni "kuule" tai "haloo". A ei sano koskaan etunimeäni, koska se on "epämiellyttävää". Kutsun A:ta usein puujumalaksi koska hänellä on vain yksi ilme. No, joskus saattaa kasvoilla käydä hetkellinen muutos lasten seurassa. Hän on myös hyvin jäykkä ruumiinkieleltään. Kävely on vähän mekaanista samoin halaukset ja pään silitykset. A on myös yliherkkä kosketukselle, hajuille ja mauille. Kevytkin hieronta sattuu eikä häntä saa koskettaa tai halata yllättäen.

A ei ole kiinnostunut muiden seurasta eikä kaipaa sosiaalista kanssakäymistä. Hän kaipaa ja rakastaa tietokonetta. Hän on myös taitava ohjelmoinnissa ja sen sellaisessa josta minä en ymmärrä mitään. Lapsiperhearki jossa ei juuri ole aikaa itselle ja omille kiinnostuksen kohteille tuntuu olevan A:lle piinaa ja ymmärrän hyvin hänen kaipuunsa omaan rauhaan. Toki sellaista aikaa ja rauhaa kaipaan minäkin.

Olen tuntenut itseni monesti tämän suhteen aikana aaveeksi. Huudan ja mekastan minkä kerkeän A:n ympärillä huitoen, mutta en saa aikaan mitään reaktiota. Ilme ei muutu, vaikka itkisin epätoivoissani. Usein hän jättääkin minut "rauhoittumaan" ja toivoo, että mun hysteria menee ohi eikä siihen tarvitse enää palata.

A:lla on myös hyvin erikoisia tapoja ja ajatuksia. Korkealentoisia ideoita erilaisista rakennelmista ja provosoivia ajatuksia rasismista tai muista ääri-ilmiöistä. Eikä hän ymmärrä miksi nämä ajatukset ketään loukkaisivat. Hän ei ylipäätään ymmärrä vihaa tai suuttumusta.
Näistä ideoistaan A ei puhu kuin lähimmille, tutuille ihmisille. Muiden seurassa hän lukkiutuu eikä pysty puhumaan ollenkaan. Usein hän ei ole edes kuullut mitä puhuttiin koska tilanne on liian vaikea hänelle. Monesti hänen keskittymiskykynsä heikkous (moneen asiaan keskittyminen) aiheuttaa ongelmia myös meidän arjessamme. Hän ei kuule mitä hänelle sanotaan, ymmärtää asiat väärin koska ajattelee asioista lähtökohtaisesti eri tavalla kuin muut. Myös hänen muistinsa on todella huono. Siksi minä toistan ja toistan ja siltikin epäilen kuuliko, ymmärsikö, muistaako. Jankuttajamuija.

Valtavasti on myös hyvää. A ei koskaan valehtele (jättää vain sanomatta..). A ei manipuloi eikä esitä mitään mitä ei ole. Huomionosoitukset tuntuvat erityisen hyvältä koska niitä on niin vähän ja voi olla varma, että hän todella tarkoittaa mitä sanoo. Keväällä valittelin raskauden jäljiltä löllyvää vatsaani ja A totesi "sä oot muuten ihan hyvännäkönen". I rest my case. Joskus totuus kuitenkin sattuu ja sen voisi jättää sanomatta.
A ei juo eikä käy baareissa (ei käy missään). A ei ikinä katselisi muita naisia. A tekee paljon töitä ja huolehtii läheisistään. A auttaa aina kun pyydetään. A ei ikinä loukkaa ketään tahallaan. A tuo kukkia ilman syytä. A tuo suklaata, kun käsketään. A halaa, pussaa, silittää, rakastelee, jos pyydän. En haluaisi aina pyytää. Läheisyyden tunnetta ei saa edes pyytämällä. Ne tunteet joita A kokee ovat jossain syvällä kuoren sisällä. Niistä mä en pääse osalliseksi.

John Elder Robisonin kirja aiheesta