Huono päivä

Sandra Chevierin taidetta

Päivä on ollut haastava. Nykyäänhän ei saa enää sanoa "vaikea" tai "ongelma" tai ihan vaan paskamainen. Kaikki kurjimmatkin asiat on vaan "otettava haasteena". Päivässä ei sinänsä ollut mitään vikaa. Normaalit rutiinit; aamupesu ja -puuro, leikkimistä Kirpun kanssa, kotitöitä, koiran lenkitys, päiväunet, ruuan laittoa, lisää kotitöitä, leikkimistä, nukuttamista. Joskus tuntuu, että olen elänyt saman päivän uudelleen. Olo vain on niin surkea. Hymytön ja hajamielinen. Kirppua nukuttaessani mietin mitä mä oikeastaan tunnen nyt. Mulla ei ole ikävä A:ta, tai on jollain tapaa, jakamaan työt ja lapsen hoito. Ehkä myös turvattomuuden tunne on tullut. Tarkistan taas neuroottisemmin ettei varmasti mikään ovi jää lukitsematta. Monia tunteita. Pelkoa, vihaa, surua, pettymystä ja vähän helpotustakin.
Toisen eron jälkeen oli erilaiset tunteet. (Nyt mä olen sitten sellainen nainen joka puhuu miehistään ja eroistaan järjestysnumeroilla..) Silloin oli hirvittävä ikävä. Vihasin ja rakastin yhtä aikaa ja kaipuu oli aivan kauhea. Olihan suhdekin aivan erilainen kuin tämä kolmas ( ! ).

Kolme eroon päättynyttä suhdetta. Kolmas kerta toden sanoo. Tarkoittaako se, että tässä tämä nyt oli. Mun mahdollisuudet on käytetty. Kolme kertaa mua on rakastettu. Todella rakastettu. Ja minä sössin kaikki kerrat. Keksin aina syitä ja vikoja miehistä. Arvostelin ja moitin. Tiesin aina paremmin. Osasin paremmin. Kiittämätön, kamala akka. Muuttuakaan en osaa.

Masentavaa paatosta ja itsesäälin uikutusta. Menen tarkistamaan ne ovet ja laitan nukkumaan. Ehkä huomenna on aivan uusi päivä.

Kadotettu yhteys

Niin se sitten lähti. Muuttokuorma mies mukanaan. Paineet kasautui päivän aikana ja pala kurkussa kasvoi kasvamistaan. Lähdön hetkellä itkin kuin lapsi. Isommat tytöt otti Kirpun hetkeksi hoiviinsa, Mimi ja Kuku kikatti olohuoneessa ja minä itkin makuuhuoneen nurkassa mahdollisimman hiljaa. Lapset saa nähdä mun surun, mutta surunkin hetkellä niillä täytyy säilyä luottamus siihen, että minä kaikesta huolimatta jaksan johtaa tätä perhettä.
Soitin siskolleni ja nikottelin hätääni. Onneksi sisko jutteli muita asioita ja sain kuin sainkin itseni koottua. Jaksoin illan ihan hyvin ja jatkoin itkua vasta lasten nukahdettua. Tämänkin läpi on vain mentävä.

Tänään oli "lähikaupan" eli lähimmän kaupan näillä lakeuksilla remonttimyynti. Kaikki myytiin -70% alennuksella. Nukuttiin Kirpun kanssa pitkään ja ehdin kaupalle vasta puoli kymmenen. Hyllyt näyttivät jo aivan tyhjiltä, mutta kiersin kuitenkin ja löysin kuulkaa vaippoja ja vauvanruokaa ja terveyssiteitä ja kissanruokaa ja shampoota ja gluteenittomia välipalapatukoitakin. Kaiken kruunasi iso laatikollinen Roibos teetä. Kaksi isoa kassillista ruokaa ja hygieniaa 30 eurolla. Taas mun rukoukset oli kuultu. Kiitos.

Toinenkin mukava asia tapahtui tänään. Kirjastoautossa oli selvästi mulle tarkoitettu kirja josta tuo otsikkokin tuli. "Kadotettu yhteys; Löydä tunteesi voima" Susanna Purran kirjoittama ja tänä vuonna ilmestynyt. Takakannessa lukee näin; "Elämä on kaunista ja erityistä. Tämä kirja kutsuu luottamaan tunnetilaan ja omaan voimaan. Se tarjoaa keinot joiden avulla voit vapautua uskomusten ja menneen elämän kahleista. Löydä yhteys todelliseen itseesi-ole se ainutlaatuinen hyvinvoiva ihminen joka sinun on tarkoituskin olla."
Alan lukea heti, kun sellainen hiljainen hetki tulee ja toivon, että saan uusia työkaluja tai ainakin näkökulmia varsinkin tunteen ja kehon yhteyteen.

Täältä Susannan kotisivulle

Trikotillomania

Iltayö ei ole ikinä mulle hyvää aikaa. Väsyneenä alan aina epäröidä, murehtia, vatvoa ja syyttää itseäni KAIKESTA. On mun vuoroni nukkua sohvalla. Onneksi älysin viime jouluksi ostaa noinkin mukavan ja ison soffan. Missä mä nyt muuten nukkuisin? Sohvavuoro on ihan ok. Kirppunen on taas flunssassa ja olen heräillyt ihan riittämiin viimeiset pari viikkoa joka yö. Ja A on kotona "viimeistä yötään". Symbolisessa mielessä. Tuleehan se Kirppua katsomaan viikonloppuisin. A niistäköön Kirpun nenää vielä tänä yönä. Huomisesta alkaa mun loppumattomalta tuntuva lastenhoitosavotta.

Eihän se sitä ole, mutta haluan olla nyt draamallinen ja heittäytyä käsi otsalla sohvalleni nyyhkimään kohtaloani. Jonka taisin itse järjestää (syyttelyä..).

Löysin, kun etsin, nurkkakaapin perukoilta kaksikin puolillaan olevaa konjakkipulloa. Tai toinen oli rommia, mutta sen korkki oli onneksi jotenki jämähtäny kiinni. Juon siis konjakkia. Ja teetä päälle.

Eilen luin Liioliin blogissaan kuvailemista ticseistä, pakko-oireista ja havahduin pitkästä aikaa pohtimaan omiani. Olen jo vuosia kärsinyt trikotillomaniasta. Nypin pakko-oireisesti kulmakarvojani. Nypin myös kynsinauhojani ja monesti sormet ovat verillä. Stressi tietenkin pahentaa, niinkuin kaikkea ja kaikilla, mutta poissa se ei ole koskaan. En muista milloin nyppiminen alkoi. Ehkä joskus esikoisen syntymän aikoihin. Väsymys, masennus, valtava vastuu lapsista. Nyppiminen rauhoittaa. Psykologini ehdotti, että käyttäisin hansikkaita sisälläkin... Sehän oliskin kätevää ja miellyttävää pienen lapsen kanssa. Itse en usko minkään pakkokeinon toimivan. Käsieni päällä en voi istua päivät pääksytysten ja pinsettien hävittäminen aiheuttaa vain lisää ahdistusta ja sormilla nyppimistä. Teippaisinko kulmakarvani piiloon? Sitä voisi kokeilla niinä päivinä, kun ketään ei varmasti ole tulossa käymään.

Eilen etsiessäni tietoa lääkkeettömistä hoitomenetelmistä vaivaani löysin tämän sivun. Kokonainen laitos keskittynyt trikotillomanian hoitoon ja vertaistukeen. "Koska nyppimiseen ei ole parannuskeinoa, voit itse parantaa sen." Vallankumouksellista. En ihan tajunnut kaikkea lukemaani, mutta jotain jäi itämään. Jotain mikä liittyy itsensä hyväksymiseen ja tuomitsemiseen. Mitä tunnetta tai ajatusta helpotan nyppimisellä? Löysin myös tämän sivuston. Blogi siitä miten gluteeniton ruokavalio mahdollisesti helpottaisi trin oireita..? Hittolainen. Voisiko ruokavalio olla ratkaisu tähänkin? Onkohan konjakissa gluteenia?

Kiitos ja ylistys!

Mun rukoukset on kuultu! Sain rahalähetyksen tai oikeammin ilmoituksen siitä. Kela ilahdutti mua kahdella kirjeellä; yksinhuoltajakorotus lapsilisiin ja hoitolisä kodinhoidontukeen. Hurraa! Me pärjätään! Ei tullut lottovoittoa, mutta voi luoja miten kiitollinen olen näistäkin. Nyt en enää murehdi rahasta alan vain elää nuukemmin ja nauttia myös tästä kokemuksesta. Tulostin itselleni Kukkaron herraksi ohjelmasta tutun tilikirjan kuukausittaisten menojen seuraamiseen. En ole koskaan ennen pitänyt kirjaa esimerkiksi ruokamenoista. Nyt on korkea aika.

Soitin erääseen päiväkotiin jonka ohi olen Kirppusen kanssa ajellut vauvakahvilaan mennessä. Jospa menisin syksyllä takaisin töihin ja Kirppu päivähoitoon. Kirppu on niin tomera ja sosiaalinen, että enää en vietä aamuöitä itkeskellen kuinka lapsi traumatisoituu, jos vien sen hoitoon. Minä traumatisoidun kyllä, mutta sekin menee ohi. Niinkuin kaikki muukin tunnemylläkkä.

Kunpa A jo muuttaisi kokonaan. Tavarat on viety, mutta asunnon maalaus on vielä kesken. Toisaalta olen helpottunut, että illalla kotiin tulee toinen aikuinen joka edes hetken huolehtii Kirpusta. Toisaalta A:n kotiintulo aiheuttaa pahaa oloa - ikävää ja kaunaakin. Miksi A:lle on niin näennäisesti helppoa lähteä ja jättää lapsensa? En ymmärrä sitä. Mutta en ymmärrä A:n tunnemaailmaa muutenkaan. Ehkä asperger on se syy. Toisaalta A:n käytös on myös siunaus. Saan pitää Kirpun kokonaan luonani eikä huoltajuustaisteluja ole. Tuntuu olevan keskustelematta selvää, että A tulee tänne katsomaan Kirppua ja sitten myöhemmin Kirppu vierailee isänsä luona.

Olen jo kerran aikaisemmin elänyt painajaisessa jossa lapseni itkivät puhelimessa ikäväänsä luokseni ollessaan isänsä luona. Mikään ei ole tuntunut niin pahalta. Silti elin sen. Ja lapseni selvisivät siitäkin.

Nyt alan masentua omista sanoistani. Eteenpäinhän tässä on katsottava! Jumankauta minä teen elämästä sellaisen, että lapset saavat kasvaa turvassa ja ilossa. Minä aion kasvaa turvassa ja ilossa. Aion olla vahva; nauraa ja tanssia ja näyttää myös sen, että sattuu ja masentaa. Lapset ymmärtävät henkisen kivun, kun sille kertoo syyn. Minun lapseni myös näkevät sen, että kaikesta selvitään ja vaikka parisuhteet loppuu niin yhteistyö ja rakkaus jatkuu.

Meedio

Osallistuin eilen yleisömeediotilaisuuteen. Ajattelin tarvitsevani vähän kodin ulkopuolista elämää ja entinen anoppini sattui mainitsemaan meediotilaisuudesta. Olen ollut ennenkin vastaavissa tapahtumissa. Pidän istuntojen rauhallisesta ja lämpimästä ilmapiiristä. Ihmiset saavat lohduttavia ja kannustavia viestejä ja vaikka itse ei viestiä saisikaan niin muiden viestit ja kiitollisuus niistä liikuttavat myös itseä. En eilenkään saanut henkilökohtaista viestiä, mutta tapasin mukavia ihmisiä ja sain jutella henkeviä.

Tuntuu olevan vaikea saada ketään kaveriksi kyseisiin tilaisuuksiin. Moni ihminen kokee meedioiden olevan jotenkin antikristillisiä. Vielä useampi pitää touhua pelkkänä huuhaana ja rahastuksena. Oli niin tai näin niin petyn aina ihmisten yksisilmäisyyteen ja tuomitsevuuteen. Viekö uuden kokeileminen tosiaan suoraan helvettiin, jos kyseessä on henkimaailman asiat? En minäkään mene mielelläni kirkkoon, mutta jos sinne joudun niin yritän suhtautua mielenkiinnolla ja avoimesti. Kirkko on kuitenkin niin monelle tärkeä paikka ja sitä täytyy kunnioittaa. Eikö samoin voisi ajatella myös vähän erilaisemmista tavoista etsiä ja löytää henkisyyttä, toivoa ja armoa? Ja mitä tulee siihen, että kuolleiden pitäisi antaa levätä rauhassa eikä yrittää keskustella heidän kanssaan niin mieluummin kyllä ajattelen, että minunkin mommani puuhastelee entiseen tapaan iloisesti piereskellen henkimaailmassa kuin makaa kirkkomaalla kylmässä haudassa.

Kannustan kaikkia siis kokeilemaan. Rakkautta voi löytää kummallisista paikoista.

Kuva täältä


 

HPV-rokote

Tänään minunkin esikoistyttäreni koulussa rokotetaan tyttöjä papilloomavirusta vastaan. Noin kuukausi sitten kotiin tuli vaaleanpunainen kirje (15 vuotiaalle tyttärelle osoitettu) otsikolla "Tyttöjen juttu". Vasta parin viikon kuluttua minä sain kirjeen Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta jossa kerrottiin kymmenen hyvää ja vaaleanpunaista syytä miksi rokote kannattaa ottaa. En ole lähtökohtaisesti rokotevastainen. Kaikki kolme lastani on rokotettu. Valitettavasti myös sikainfluenssaa vastaan. Tuolloin vuonna 2009 kuuntelin rokotteen turvallisuudesta huolestuneita vain puolella korvalla. THL:n, median ja lääkäreiden rummutus pandemiasta sai pelkäämään, että rokottamatta jättäminen aiheuttaisi kauhean sairauden lapsilleni. Kuinkas sitten kävikään. Omat lapseni ovat edelleen terveitä, rokotuksesta huolimatta, mutta syvän epäluulon tuo rokotuskampanja jätti.

Rokotuksista on vaikea löytää asiallista keskustelua. Asiallista tutkimusta kyllä löytyy, mutta se tuntuu olevan aina joko rokotuksen puolesta tai vastaan. Viime viikolla tyttären kanssa asiaa pohtiessamme luimme molemmat THL:n sivut ja Antti Heikkilän tekstin HPV-rokotteen hyödyistä ja sen turvallisuudesta. Antin teksti teki minuun syvän vaikutuksen. Ehkä siksi, että olin alunperinkin jo epäilevällä kannalla. En tiedä miten olisin esikoistani suostutellut jollei hän itsekin olisi päätynyt samaan lopputulokseen kuin minäkin. Meillä tämä rokote jäi ottamatta.

Vaikka oma intuitioni neuvoo unohtamaan tämän rokotteen on siltikin syyllinen ja epävarma olo. Tämä on taas näitä äitiyden nurjia puolia, teet niin tai näin niin aina on väärinpäin. Isä kohauttaa olkiaan ja sanoo "päättäkää te". Helppoa.

Olo on kaikkien ahistusten kanssa välillä tämmönen :) Kuva täältä.

Henkistä kehitystä, not.

Yöllä oli myrsky ja aamulla sähköt poikki. Vettäkään ei enää tullut hanasta. Hyvin vain pärjäiltiin vedenkeittimeen jääneen veden ja puuhellalla keitetyn puuron voimin. Suurin huoli oli, että tarpeilleen pitäisi mennä ulos tuuleen, koska vessanpönttöönkään ei tietysti tullut vettä. Olisi pian jäänyt puun alle pissalla kyykkiessään. Sähköt palasivat jo ennen puolta päivää ja elo palautui normaaliksi.

Normaaliksi myös sikäli, että sain nykyään niin tavallisen raivarin. Tästä se sai alkunsa; eilen illalla yritin keskustella suhteestamme A:n kanssa, menneistä ja nykytilasta. Sattui nimittäin niin, että tämän kaiken erohässäkän tiimellyksessä innostuimme yllättäen harrastamaan myös seksiä, yhdessä, toistemme kanssa. Alkukantainen reaktio? Menettämisen pelko? Jännitteiden purkautuminen, kirjaimellisesti. Varmaan kaikkea tätä ja enemmän, siis minulle. A:n ytimekäs arvio tilanteesta oli; "koska sä halusit.". Voi s*****a! Tämän jälkeen ei enää "keskusteltu" koska hän näki, että loukkaannuin eikä näin ollen enää halunnut sanoa mitään koko iltana.

Minä yritin, voi kuulkaa kuinka yritin, nieleskellä ja itkeskellä ja sulattaa nöyryytyksen kunnialla. Yöllä kuuntelin tuulta ja ajattelin yleviä ajatuksia siitä miten vähän suuttuminen hyödyttää ja kuinka paljon parempi ihminen olen, kun kasvan henkisesti ja annan vain olla. Rakkautta, rakkautta, rakkautta vaan.
Aamupuuron ääressä kynttilän valossa kerroin A:lle rauhallisesti miten mua loukkaa sen ajattelemattomat lausahdukset kuten edellämainittu ja lukuisat muut. Virhe. Ei mitään vastausta. Hengitin ja ajattelin rakkautta vaikka hermoja kiristi jo aivan vimmatusti. Annoin aikaa ja odotin jotain vastausta. Vastaus tuli JO puolen tunnin kuluttua, mutta ei mihinkään mun sanomiseen. "Samassa on outoa, että jos puu kaatuu myrskyn takia niin miksi..." loppulauseen epäilemättä timanttinen ajatus jäi kuulematta, kun räjähti. Sitähän se loppupäivä sitten olikin. Tulipahan pakattua A:n vaatteetkin jätesäkkeihin. Riehuin oikein kunnolla, huusin ja tyhjensin kaappeja ja laatikoita niin, että hiki valui. Kirppu nauroi vaatekasojen keskellä ja A istui kalpeana sohvalla. Hiljaa. Tietenkin. Olin odottanut selitystä, korjausta väärinkäsitykseen, anteeksipyyntöä, jotain.

Lähetin itseni Lutunan kanssa lenkille metsään. Huusin vähän lisää. Toivottavasti pelotin kauas ne hirvet joita ei vielä ole ammuttu. Painelin sammalilla kuin höyryjyrä ja hyppelin noin vain isojenkin ojien yli. Vasta paluumatkalla huomasin kaatuneet ja katkenneet puut. On niitä ongelmia muillakin. Joillakin sähköt on edelleen poikki ja puita kaatuillut rakennusten päällekin. Halasin muutamaa tervettä puuta ja pyysin ääneen anteeksi kaikilta joille olen huutanut. Kotiin palasi muuttunut nainen, mutta vahinkohan oli jo tapahtunut. A ei unohda loukkauksia. Koskaan.

Joo,joo, huutaminen on tietysti väärin, kun jonkun toisen pitää sitä kuunnella, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että terveempänä mä näin pysyn kuin jos jättäisin suuttumukseni sisälle kroppaani.

                                 Anteeksi vain maailma, mutta musta tuntuu ja se kuuluu!

Kuva täältä

Musteläiskätesti

kuva täältä

Psykologini tarjosi minulle mahdollisuutta Rorschachin musteläiskätestiin jotta päästäisiin paremmin selvyyteen "psyykeni rakenteista". Olen teini-ikäisestä asti pelännyt hulluksi tulemista. Luonteen laatuni on sikäli vaikea, että tunteeni vaihtelevat jopa päivittäin ja välillä rajustikin. Äkilliset ja pitkät synkkyydet väsyttävät ja lisäävät pelkojani mielenterveyden menetyksestä. Näistä syistä ja vähän muistakin olen jo pitkään aika ajoin käynyt juttelemassa psykologille. "Puhuminen auttaa" -fraasi pitää minun kohdallani paikkansa.

Eilen siis menin innoissani musteläiskätestiin. Alustavasti en tiennyt testistä mitään muuta kuin vähän historiallista taustaa jonka luin wikipediasta (mistä tuon kuvankin lainasin). Varoin katsomasta yhtään läiskää etukäteen koska halusin testissä täysin spontaanin reaktion.
Testi oli aluksi hauska mielikuvaleikki, mutta jo muutaman kuvan jälkeen muuttui raskaammaksi ja minä vakavammaksi. Minä tosiaan näin niissä läiskissä merkityksiä! Kokonaisia tarinoita. En onneksi kaikissa. Muutama kuva vaikutti merkityksettömältä. Testi kesti kaksi tuntia ja sen jälkeen olin poikki ja alakuloinen. Surullinen siksi, että luulen arvaavani mitä tietyt sanomani asiat merkitsevät "psyykeni rakenteiden" kannalta. Ei hulluutta, mutta impulsiivisuutta, ärtyisyyttä ja myös masennusta. Koska olin ajoittain (mielestäni) myös äärimmäisen hauska mietin myös onko tämä nyt se testi joka todistaa mun olevan bipolaarinen.

Ensi kerralla saan kuulla mitä psykologini testin tuloksista löysi tai päätteli. Odotan suurella mielenkiinnolla vaikkakin vähän peloissani.

Tuossa yllä olevassa kuvassa näin (äläkä lue tätä, jos aiot joskus mennä testiin! - kun kuulet muiden merkityksiä kuville et enää näe niitä omin silmin.)
Ihmissuden. Korvine ja sarvineen. Takkuisine, märkine turkkeineen joka haisee ja josta "ripajaa" kaikkea inhottavaa.

Siinä yhdessä kuvassa jossa kuulemma useimmat näkevät peniksen minä näin hillerin jolla oli kotkan siivet... Tästä huolestuin. Kuten Marjaana blogissaan kirjoitti; onko siitä jo NIIN kauan?

Väsymys

Eilen Kirppusella oli huono päivä. Aiottiin Mll:n perhekahvilaan ja vietiin samalla isosisko kouluun. Juuri koululle tullessa Kirppu oksensi kaikki vaatteensa ja turvaistuimensa. Maidon väristä limaa vain roikkui myssyn nauhoista. Lapsparka. Suunnattiin kahvilan sijasta takaisin kotiin. Kun ei tulisi korvat kipeiksi. Yskä ja räkäisyys paranee kyllä itsekseen.

Olen maininnut muutaman kerran A:n aspergerin syndrooman. Ehkä aihetta olisi hyvä vähän avata. Tällä hetkellä tuntuu, että vain psykologini ymmärtää mistä puhun. Onneksi edes hän. Aspergerista löytyy tietoa netistä ja varsinkin englanninkielisiltä sivuilta paljonkin kokemuksia, kuvauksia oireista ja myös testejä. Jokaisen kokemus on kuitenkin erilainen, luonnollisesti. Esimerkiksi minun "aspini" ei ikinä raivoa. Hän ei edes suutu koskaan. Loukkaantuessaan vaan kävelee pois ja vetäytyy kuoreensa. Tämä on yksi aspin piirre; kyvyttömyys kohdata ja ymmärtää tunteita. A kertoo kokevansa tunteita, mutta ei osaa koskaan kertoa niistä. Hän tarvitsee joskus viikonkin aikaa pystyäkseen sanomaan mitä jostain ajatteli. Tunteista hän ei puhu koskaan. Tunteelliselle ihmiselle, niin kuin minulle, tämä on se raskain piirre kumppanissa.

A ei juuri koskaan katso silmiin, ei edes puhuessaan (oletettavasti) minulle. On kuin olisin ilmaa. Olen myös nimeltäni "kuule" tai "haloo". A ei sano koskaan etunimeäni, koska se on "epämiellyttävää". Kutsun A:ta usein puujumalaksi koska hänellä on vain yksi ilme. No, joskus saattaa kasvoilla käydä hetkellinen muutos lasten seurassa. Hän on myös hyvin jäykkä ruumiinkieleltään. Kävely on vähän mekaanista samoin halaukset ja pään silitykset. A on myös yliherkkä kosketukselle, hajuille ja mauille. Kevytkin hieronta sattuu eikä häntä saa koskettaa tai halata yllättäen.

A ei ole kiinnostunut muiden seurasta eikä kaipaa sosiaalista kanssakäymistä. Hän kaipaa ja rakastaa tietokonetta. Hän on myös taitava ohjelmoinnissa ja sen sellaisessa josta minä en ymmärrä mitään. Lapsiperhearki jossa ei juuri ole aikaa itselle ja omille kiinnostuksen kohteille tuntuu olevan A:lle piinaa ja ymmärrän hyvin hänen kaipuunsa omaan rauhaan. Toki sellaista aikaa ja rauhaa kaipaan minäkin.

Olen tuntenut itseni monesti tämän suhteen aikana aaveeksi. Huudan ja mekastan minkä kerkeän A:n ympärillä huitoen, mutta en saa aikaan mitään reaktiota. Ilme ei muutu, vaikka itkisin epätoivoissani. Usein hän jättääkin minut "rauhoittumaan" ja toivoo, että mun hysteria menee ohi eikä siihen tarvitse enää palata.

A:lla on myös hyvin erikoisia tapoja ja ajatuksia. Korkealentoisia ideoita erilaisista rakennelmista ja provosoivia ajatuksia rasismista tai muista ääri-ilmiöistä. Eikä hän ymmärrä miksi nämä ajatukset ketään loukkaisivat. Hän ei ylipäätään ymmärrä vihaa tai suuttumusta.
Näistä ideoistaan A ei puhu kuin lähimmille, tutuille ihmisille. Muiden seurassa hän lukkiutuu eikä pysty puhumaan ollenkaan. Usein hän ei ole edes kuullut mitä puhuttiin koska tilanne on liian vaikea hänelle. Monesti hänen keskittymiskykynsä heikkous (moneen asiaan keskittyminen) aiheuttaa ongelmia myös meidän arjessamme. Hän ei kuule mitä hänelle sanotaan, ymmärtää asiat väärin koska ajattelee asioista lähtökohtaisesti eri tavalla kuin muut. Myös hänen muistinsa on todella huono. Siksi minä toistan ja toistan ja siltikin epäilen kuuliko, ymmärsikö, muistaako. Jankuttajamuija.

Valtavasti on myös hyvää. A ei koskaan valehtele (jättää vain sanomatta..). A ei manipuloi eikä esitä mitään mitä ei ole. Huomionosoitukset tuntuvat erityisen hyvältä koska niitä on niin vähän ja voi olla varma, että hän todella tarkoittaa mitä sanoo. Keväällä valittelin raskauden jäljiltä löllyvää vatsaani ja A totesi "sä oot muuten ihan hyvännäkönen". I rest my case. Joskus totuus kuitenkin sattuu ja sen voisi jättää sanomatta.
A ei juo eikä käy baareissa (ei käy missään). A ei ikinä katselisi muita naisia. A tekee paljon töitä ja huolehtii läheisistään. A auttaa aina kun pyydetään. A ei ikinä loukkaa ketään tahallaan. A tuo kukkia ilman syytä. A tuo suklaata, kun käsketään. A halaa, pussaa, silittää, rakastelee, jos pyydän. En haluaisi aina pyytää. Läheisyyden tunnetta ei saa edes pyytämällä. Ne tunteet joita A kokee ovat jossain syvällä kuoren sisällä. Niistä mä en pääse osalliseksi.

John Elder Robisonin kirja aiheesta

Häpeä

Tuossa nyt kuva siitä kipistä josta eilen puhuin. Kuva ei ole omani vaan kodin anttilan sivuilta, koska olen saamaton enkä jaksanut siivota kipin ympäristöä kuvaa varten. Tuollaisessa siis roikun joka päivä. Jalat kiinni ja humps vaan ylösalaisin. Selkä venyy ja alaselkä saa kipeästi kaipaamaansa tilaa ja verta ja pää myös. Koko kehon rentoutus sanoisin.

Sitten tämän päivän otsikkoon. Häpeään. Häpeän näitä erojani. Vain siksi, että tiedän ihmisten kummastelevan ratkaisujani ja jopa säälivän lapsiani. Itse tiedän, että kaikki erot on olleet oikea ratkaisu ja kuitenkin jokaisesta suhteesta olen saanut paljon myös hyvää. Tärkeintähän on miten asiat hoituu eron jälkeen.
Miksi mä sitten välitän siitä mitä muut sanoo tai ajattelee? Koska olen ihminen. Mulle on tärkeää, että muhun suhtaudutaan hyvin. Osaan asettaa tuon toiveen kuitenkin oikeaan mittasuhteeseen. Vaikka tunnen häpeää se ei rajoita mun elämää eikä häpeän pelko sanele mun ratkaisuja. Perseelleen meni taas, mutta mitä sitten? Kaikki ollaan terveitä ja hyvissä väleissä. Ja luottokorttilaskukin on kohta maksettu :)

Nyt, 39 vuotiaana kolmen eron jälkeen, voin tunnustaa etten edes usko kestävään parisuhteeseen. Omalla kohdallani ainakaan. Haaveilija mussa uskoo kyllä ja elättelee toivetta siitä ainoasta oikeasta. Realisti minussa huomauttaa, että se oikea on kyllä, mutta vaihtuu jokaisen elämäntilanteen myötä. Näin se vain on. Minä olen muuttuja, labiili luonne ja menen aina eteenpäin ja miehet jää kyydistä.

Kasvissosekeitto porisee hellalla. Kirppu nukkuu päiväuniaan ja joulukin on ihan kohta. Valtakunnassa kaikki hyvin, kaikesta huolimatta.

Kaunis lapio

Piti laittaa tähän kuva selkäkipistä jossa roikun päivittäin pitääkseni selkäkivut poissa tai ainakin aisoissa. Tulin vain vahingossa poistaneeksi kippikuvan ja joku kuva oli laitettava joten yllä takapihan lapio ja muuta romua kevätlumien alla. Kauniin väristä romua vai mitä?

Kirppu on ollut viikonlopun kipeänä. Inhottava räkä- ja yskätauti. On kaikki nukuttu sitämyöten aika huonosti. A:n muuttopäivä on varmistunut. 1.12. Tunteet vaihtelee. Eilen oltiin pitkästä aikaa sylikkäin Kirpun nukahdettua ja itkuhan siinä tuli. "Ehkä erilleen muutto parantaa meidän suhdetta", A:n ajatus. Minä en usko siihen. Väliaikaisiin eroihin. Kyllä sen sydämessään tuntee mikä on mennyttä.

A on ollut iloisempi ja näyttää suunnittelevan pikkuasuntonsa sisustusta "innoissaan" niin innoissaan kuin asperger-ihminen osaa olla. Minä odotan A:n lähtöä sekaisin tuntein. Toisaalta elämä ja mun jatkuva ärsytystila helpottuu, mutta toisaalta; kukaan ei tule ottamaan Kirppua hoiviinsa illalla kun olen väsynyt.

Korkeampi Minä

Piirros on tehty Photoshopilla käsinpiirretyn luonnoksen pohjalta. Alunperin työ oli mustavalkoinen, mutta blogia varten väritin sen nopeasti fotarissa.

En kuulu kirkkoon enkä aktiivisesti etsi uskonsuuntaustani. Kaksi ensimmäistä tytärtä on kastettu, koska "niin on tapana tehdä". Olen myös mennyt kirkossa naimisiin koska niinkin oli tapana tehdä. Sittemmin mulla on ollut onni kohdata ihmisiä joiden elämänkatsomus on muuttanut minunkin suhtautumista elämään ja henkisyyteen. Muuttaessani tänne korpeen kohtasin Shamaanin. Iloisempaa ja myönteisempää ihmistä en ole ennen tavannut. Shamaanilta opin aktiivisen yhteyden merkityksen korkeampaan minään. Olen yrittänyt ottaa tavaksi iltaisin jutella itseni kanssa toisinsanoen korkeamman minän kanssa. Se kun tietää ja osaa kaiken mutta kaikessa elämän hässäkässä yhteys on heikko ja välillä melkeinpä poikki. Illalla kaikkien nukkuessa suljen silmäni ja kuvittelen eteeni itseni paremmassa valossa :) Tuo ylläoleva kuva pyrkii kuvaamaan sitä naista. Rauhallinen, aito, avoin ja rakastava minä. Tälle hahmolle vuodatan huoleni ja ilonikin ja usein pyydän apua. Tai pyydän pyytämään apua korkeammalta taholta, koska korkeampi minä tietää tätä alempaa paremmin mitä kipeimmin tarvitsen.

Kuulostaako omituiselta? Ainakin minua tämä tapa on auttanut. Rauhoitun illalla nopeammin ja nukun paljon paremmin, kun uskon, että hän huolehtii kaikesta.

Täältä enemmän tietoa aiheesta.

Hyvä päivä

Tänään on ollut hyvä päivä. Käytiin Mll:n vauvakahvilassa tapaamassa muita äitejä ja lapsia. Meille metsäläisille tiistain kahvilasessio on viikon kohokohta, kun se ennen oli kirjastoauto maanantaisin. On satanut kaatamalla, mutta koirakin kävi itsekseen metsä- ja peltolenkin eikä edes rapaantunut reissullaan. Tuli myös itse takaisin sisälle juuri kun sain Kirpun päiväunille. Oi autuutta! Mun iltarukoukset on selvästi kuultu :) Pyysin mukavan päivän lisäksi rukouksissani myös rahaa PALJON rahaa, mutta se on varmaan vielä matkalla.

A etsiskelee asuntoa ja minä yritän olla puuttumatta asiaan liiaksi. Mulla kun on taipumusta ottaa asiat hoitooni ja toteuttaa asiat valoakin nopeammin muilta kyselemättä. A ei ole koskaan asunut yksin ja nyt on hyvä aika opetella kaikki siihen liittyvä. Eilen oli rauhallinen ilta. A oli myöhään töissä ja meni Kirpun kanssa suoraan iltaunille tultuaan. Sain puuhastella omiani aivan rauhassa ja olla isompien lasten kanssa. Pelattiin Cluedoa tiedättekö sitä murhamysteeripeliä Hercule Poirotin henkeen. Rakastan englantilaisia murhasarjoja, vaikka kammoan väkivaltaa muuten. Jostain syystä Miss Marple, Hercule Poirot, Midsomerin murhat ja Ryhmä Pullman vetoaa muhun. Niissä jotenkin murhataan kauniimmin ;) ja hahmot noissa sarjoissa on tutunoloisia ja turvallisia.

Laskeskelin tulojani ja menojani eilettäin taloudellisen romahduksen ja velkavankeuden kummitellessa takaraivossa. Onneksi laskin, koska ei pelota enää niin paljon. Luulisin pärjääväni kunhan vain lopetan shoppailun. Suunnittelen sinnitteleväni hoitorahalla, lapsilisillä ja elatustuella elokuuhun saakka ja sitten menen takaisin töihin. Aikataulu helpottaa, kun tietää että köyhyys ei ole loputon suo.

Riita

Riitelin eilen A:n kanssa. Tai, no, minä siis huusin ja A pakeni paikalta. Isommat tytöt pakeni yläkertaan ja Kirppu nauroi ja huusi myös. Huoh. Ei ole kypsää käytöstä ei, mutta en vain voi sille mitään. Kun paine kasautuu se myös takuuvarmasti purkautuu ja minä puran äänellä. Juttu meni näin. A ei ole puhunut erostamme oikeastaan mitään näiden viikkojen aikana. Olen yrittäny pakottaa, maanitella, huijata, manipuloida ja ihan vaan aidosti keskustellakin. Mutta ei. Hän on hidas. Jos joku tietää millainen on asperger-ihminen niin tietää mistä puhun. Halusin vain jutella ja kenties vähän surrakin yhdessä. Halusin kuulla, että A kuitenkin välittää vaikka me ei osata yhdessä elääkään.
Eilen illalla päivien mykkyyden jälkeen A siis avasi sanaisen arkkunsa ja kysyi mitä hän saa ottaa mukaansa lähtiessään.
Suurin huoli on siis tavarassa. Näin minä sen ainakin ajattelin ja heitin välittömästi marttyyrin viitan päälle ja aloin karjua jotain tuhkista pesässä. Näin.

Miten tavarat sitten jaetaan? A toi mukanaan kaksi tietokonetta näyttöineen ja on ostanut talouteen myös kaksi televisiota. Huonekalut, kodinkoneet, astiat ja lukematon määrä tilpehööriä on kaikki minun. Parempi vaan, jos veisikin tavaraa vähemmäksi. Mutta, mutta, kolme lasta eikä tv:tä tai tietokonetta... Täytynee siis alkaa säästää tietokonetta varten. Tv ei kovin tärkeä ole ollutkaan. Tietokoneella hoituu kaikki pankkiasiat, tiedonhaut ja yhteydenpidot. Tästä blogista puhumattakaan :) vaikkei tätä kukaan lukisi niin ainakin saan purkaa itseäni (muutenkin kuin huutamalla).

Siitä tulikin mieleeni. Jos joku täällä käy mun juttuja lukemassa niin jätä ihmeessä merkki itsestäsi. Olisi kiva lukea muidenkin ajatuksia.

Rahapulassa

Olen ollut hoitovapaalla vuoden ja ensi syksynä aion töihin takaisin. Entä nyt, kun mies muuttaa pois? Ensinnäkin on tosi raskasta huolehtia yksin lapsesta 24 h. Syvin kunnioituksen osoitukseni kaikille yksinhuoltajille! En tiedä miten jaksatte ja pärjäätte. Minä väsähdän aina iltapäivästä neljän-viiden aikaan ja kun väsyn musta tulee myös todella lyhytpinnainen. Ilta ei ole meillä kivaa aikaa silloin kenellekään. Toiseksi raha. Pärjäänkö hoitorahalla, lapsilisillä ja elatusmaksuilla vuoden?

Se on pärjättävä. Opettelen nyt järkevään rahan käyttöön. Nyt tai ei koskaan. Haluan niin kovasti vielä yhden vuoden kuopuksen kanssa kotona. Jotain mun taloustaidoista kertoo se, etten edes tiedä tarkalleen paljonko rahaa kuukausittain saan. Menot ei ole yhtään paremmin hallussa. Päinvastoin vielä huonommin. Luottokortilla on luottoa reilu 600 euroa (sen tiedän, koska maksoin juuri suuren osan luotosta ja elän nyt tämän kuukauden kahdella sadalla eurolla).

Annan itselleni tehtäväksi selvittää viikonlopun aikana kuukausittaiset tuloni. Ja luottokortti jäihin. Siitä se alkaa.

Taas Pulassa

Blogini ja elämäni muuttui kahdessa vuodessa maalais-uusperheidyllistä kolmen lapsen yksinhuoltajan selviytymistarinaksi. Tuo ei ole täysin totta, koska kahden vanhemman tyttären isä huolehtii kyllä lapsistaan sen minkä voi. Pitkä välimatka vain tekee musta käytännössä yksinhuoltajan. Nuorimman tyttären isä on vielä paikalla, mutta tekee muuttoa lähimaille. Tämä isä kuitenkin tekee hyvin pitkiä työpäiviä ja hänen Aspergerin syndroomansa asettaa tietynlaisia rajoitteita lapsenkin hoidon kannalta.

Miten tässä taas kävi näin?

Taas, koska tämä ei suinkaan ole ensimmäinen eikä toinenkaan ero. Miehet on olleet kunnollisia ja peilinkin edessä on vietetty monia pitkiä hetkiä. Eikö näistä kukaan ole ollut "se oikea"? Onko sellaista olemassakaan? Ovatkohan muut parisuhteessa elävät vain mua sopeutuvaisempia, kärsivällisempiä, epäitsekkäämpiä, nöyrempiä, kiltimpiä, sinnikkäämpiä... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ongelma ei ole siinä etteikö kukaan viihtyisi mun kanssa päinvastoin mun rasittavuudesta huolimatta olen saanut paljon rakkautta osakseni, kaikilta miehiltäni. Mutta kuten ensimmäinen mieheni joskus sanoi - "sinä se kehität aina jonkun ongelman". Sama mies sanoi, että olin parasta ja pahinta mitä hänelle oli elämässä tapahtunut. Siinä mä olen pähkinänkuoressa.