Kiitos

Kiitos teille ihanat lukijat - kommenteista, tuesta ja omista upeista blogeistanne. Olin jo synkistellyt bloginkin suhteen, ettei tällaista itsesäälin potemista kukaan tule toista kertaa katsomaan. Ja nyt mulla on 8 ihanaa lukijaa ja muutama satunnainen kävijäkin! Te annatte mulle uskoa ja toivoa elämään. Olette kaukana (kai), mutta kuitenkin kuljette mukana näiden blogikirjoitusten välityksellä. Jokaisella on omat murheensa, mutta silti tai ehkä juuri siitä syystä tarinoistanne huokuu iloa ja lämpöä. Elämä on juuri sellaista mistä blogimme kertovat, kaikkea sitä ja vielä enemmän. On hetkiä jolloin oma elämä tuntuu surkealta ja vähäpätöiseltä, mutta sen kertominen avoimesti voi auttaa jotakuta kanssakulkijaa vieläkin pimeämpinä aikoina, näin ainakin minun kohdallani. Kiitos siis teille kaikille, siitä että kerrotte omaa tarinaanne ja osallistutte minun tarinaani.


Tässä jotain positiivista mun elämästä. Kuva siltä ajalta kun pystyin vain vähäisessä määrin hillitsemään pakonomaista nyppimistä ja kuva nyt, tänään kun olen voiton puolella tässä asiassa. Kuka tietää missä asiassa voitan huomenna :)

Huvin vuoksi käytin vähän värikynää, kun olen aina haaveillut vihreistä silmistä

Nyppimisen loppu

Ana Teresa Barbosan taidetta

Tässä teoksessa on jotain joka kuvaa mun pakko-oireilua. Mieli turtuu ja hiljenee, kun huomio keskittyy ruumiiseen. Olen ymmärtänyt, että itseään viiltelevät kokevat jotain samankaltaista. Kokeilin sitä(kin) dramaattisina teinivuosina. Sattui liikaa ja siirryin sitten pikkuhiljaa itseni nyppimiseen. Aluksi purin kynsiäni ja näpläsin hiuksiani. Luennot sujui joutuisammin kaksihaaraisia metsästäessä ja kynsiä tarkistaessa. Jossain vaiheessa kulmakarvojen nyppimiseen tuli sitten se vastustamaton pakko. Yli kymmenen vuotta sitä on jatkunut. Joka ikinen päivä. Ja nyt, ihme on tapahtunut! Mulla kasvaa uusia kulmakarvoja mikä on kiistaton todiste siitä, että nyppiminen on, jos ei nyt kokonaan poissa niin vähentynyt huomattavasti. Hallelujaa!

Mitä on tapahtunut? Jokin aika sitten kirjoitin täällä tästä ongelmastani ja samalla tutkin asiaa pitkästä aikaa netissä. Jotain loksahti kohdalleen, kun luin Trichotillomania free healing centerin sivuja. Nyppiminen on auttanut mua selviytymään vaikeina aikoina ja oikeastaan mun pitäisi olla kiitollinen siitä. Kiitollinen myös siksi, että joka kerta kun käsi nousee nyppimään annan merkin itselleni, että jotain on vinossa. Yritän noina hetkinä sivuuttaa jonkin huolestuttavan asian tai tunteen. Kuinka monta kertaa mulle on terapiassa sanottu, että tunteet täytyy kohdata, mutta en ymmärtänyt miten. Vaikeat tunteet ja ajatukset oli vain häivähdyksia joista ei saanut kiinni. Jostain syystä nyt sen osaan. Tiedostan mikä tunne mua vaivaa, kun tunnen pakkoa nyppimiseen. 

Luulin, että tämä olisi mulla aina, nyppiminen ja olemattomat kulmakarvat. Toivoa siis on muissakin asioissa, jos näin piintynyt tapa voi muuttua! 

Bonuksena vielä se, että nyt musta tulee VIELÄKIN kauniimpi kun mun kulmat alkaa rehottaa ;)

Trikotillomania

Iltayö ei ole ikinä mulle hyvää aikaa. Väsyneenä alan aina epäröidä, murehtia, vatvoa ja syyttää itseäni KAIKESTA. On mun vuoroni nukkua sohvalla. Onneksi älysin viime jouluksi ostaa noinkin mukavan ja ison soffan. Missä mä nyt muuten nukkuisin? Sohvavuoro on ihan ok. Kirppunen on taas flunssassa ja olen heräillyt ihan riittämiin viimeiset pari viikkoa joka yö. Ja A on kotona "viimeistä yötään". Symbolisessa mielessä. Tuleehan se Kirppua katsomaan viikonloppuisin. A niistäköön Kirpun nenää vielä tänä yönä. Huomisesta alkaa mun loppumattomalta tuntuva lastenhoitosavotta.

Eihän se sitä ole, mutta haluan olla nyt draamallinen ja heittäytyä käsi otsalla sohvalleni nyyhkimään kohtaloani. Jonka taisin itse järjestää (syyttelyä..).

Löysin, kun etsin, nurkkakaapin perukoilta kaksikin puolillaan olevaa konjakkipulloa. Tai toinen oli rommia, mutta sen korkki oli onneksi jotenki jämähtäny kiinni. Juon siis konjakkia. Ja teetä päälle.

Eilen luin Liioliin blogissaan kuvailemista ticseistä, pakko-oireista ja havahduin pitkästä aikaa pohtimaan omiani. Olen jo vuosia kärsinyt trikotillomaniasta. Nypin pakko-oireisesti kulmakarvojani. Nypin myös kynsinauhojani ja monesti sormet ovat verillä. Stressi tietenkin pahentaa, niinkuin kaikkea ja kaikilla, mutta poissa se ei ole koskaan. En muista milloin nyppiminen alkoi. Ehkä joskus esikoisen syntymän aikoihin. Väsymys, masennus, valtava vastuu lapsista. Nyppiminen rauhoittaa. Psykologini ehdotti, että käyttäisin hansikkaita sisälläkin... Sehän oliskin kätevää ja miellyttävää pienen lapsen kanssa. Itse en usko minkään pakkokeinon toimivan. Käsieni päällä en voi istua päivät pääksytysten ja pinsettien hävittäminen aiheuttaa vain lisää ahdistusta ja sormilla nyppimistä. Teippaisinko kulmakarvani piiloon? Sitä voisi kokeilla niinä päivinä, kun ketään ei varmasti ole tulossa käymään.

Eilen etsiessäni tietoa lääkkeettömistä hoitomenetelmistä vaivaani löysin tämän sivun. Kokonainen laitos keskittynyt trikotillomanian hoitoon ja vertaistukeen. "Koska nyppimiseen ei ole parannuskeinoa, voit itse parantaa sen." Vallankumouksellista. En ihan tajunnut kaikkea lukemaani, mutta jotain jäi itämään. Jotain mikä liittyy itsensä hyväksymiseen ja tuomitsemiseen. Mitä tunnetta tai ajatusta helpotan nyppimisellä? Löysin myös tämän sivuston. Blogi siitä miten gluteeniton ruokavalio mahdollisesti helpottaisi trin oireita..? Hittolainen. Voisiko ruokavalio olla ratkaisu tähänkin? Onkohan konjakissa gluteenia?