Rummutusta

Pääsin viikko sitten osallistumaan yksityiseen ihan vain minulle järjestettyyn rummutusmatkaan. Kyse oli shamanismista, mutta koska minulla ei juurikaan ollut aiheesta muuta tietoa kuin nopea nettiselaussivistys, suhtauduin siihen etukäteen lähinnä rentotushetkenä.
Rummuttaja tarjosi tätä tilaisuutta jo syksyllä, mutta oloni oli silloin niin ankea ja synkkä, että katsoin parhaimmaksi lykätä sessiota. Rummutusmatka ja shamanismi kuulosti silloin pelottavalta. Pelkäsin kai, että mun mieli hajoaa lopullisesti, romahdan tai jään jonnekin "matkalle" pysyvästi. Nyt olen ymmärtänyt, että näitä tuntemuksia ja ajatuksia on syytäkin kuunnella. Intuitio tietää parhaiten mikä milloinkin auttaa ja mikä ei. Nyt aika oli sitten oikea - olo valoisa ja toivorikas.
Rummutus tapahtui ystäväni kodassa. Teimme tulet ja rauhoituimme hetken jutustelemalla niitä näitä. Mörkö-koira oli mukana ja aika nopeasti sekin rauhoittui mun viereen makaamaan. Kun rummutus alkoi mietin etten ollut koskaan kuullut niin vaikuttavaa ääntä. Rummutus tuntui koko kehossa ja rentouduin välittömästi. Myös mielikuvamatka alkoi saman tien. En kerro tarkemmin mitä matkalla tapahtui, mutta siellä hyvästelin ja siunasin kohtuuni kuolleen ensimmäisen lapseni. Koskaan aikaisemmin keskenmenon jälkeen en ollut tietoisesti ajatellut tai surrut tuota lasta. Oli siis jo korkea aika. Matkalta palattuani tunsin, että jotain hyvin merkittävää oli tapahtunut ja myös muuttunut - minussa. Tunsin viimein rauhaa ja sellaista vahvuutta joka kumpusi jostain syvältä sisältä.

Todennäköisesti jatkan tällaisia matkoja, koska kaipuu takaisin jäi. Olo on ollut myös paljon levollisempi rummutuksen jäljiltä. Palasin eilen siskoni luota jonne matkustimme Murusen kanssa melkoisen monta tuntia junalla. Aikaisemmin olisin ollut hermoraunio tuollaisen matkan jälkeen, mutta nyt olin rauhallinen ja tyyni. Siitäkin huolimatta, että Murunen juoksi ja kiipeili väsymyksestään huolimatta ja tutustui myös estoitta muiden matkustajien laukkujen sisältöihin... Takaisinpäin matkustaessa tyyneyteni jo rakoili joten rummun vaikutus ei taida ikävä kyllä olla pysyvä.

Lomaltapaluu

Ei ole kuukauttakaan siitä, kun manasin tätä erakoitumistani ja toivoin jotain joka veisi välillä kodin ulkopuolellekin. Sitä sain mitä tilasin. Kaksi viikkoa olen ollut reissussa ja ensi viikolla lähden taas. Oikein mukavaa vaihtelua, mutta kyllä tällanen kevyterakko reissussa ressaantuu. Ensin tuli äkkilähtö Viroon Pikkumurun isän puolen sukulaisiin vakavan sairastapauksen vuoksi. Samalla sain pahoiteltua Aan äidille jouluista poissaoloamme Murusen kanssa. Matka meni hyvin - potilas toipui teholta ja Murunenkin kesti pitkän matkan mhienosti. Virosta palattiin kotio sunnuntai-iltana ja maanantaiaamuna oltiin jo tyttöjen kanssa matkalla kohti Savonlinnaa meidän tuetulle talvilomalle.
KOKO matkan halki Suomen satoi lunta ja räntää ja tiet oli pelottavan liukkaat. Kolme lasta ja koira autossa, kalistakin kalliimpi lasti, vastuu painoi hartioilla niin, että migreenihän siitä puhkesi. Onneksi kuitenkin vasta perillä. Ja perille päästiin! Tuntien ajomatkan jälkeen, hengissä, ABC-ruualla ravittuna ja minä tosi ylpeänä omasta jaksamisestani.

Loma oli oikein mukava. Varsinkin se ruoka joka tuli kolme kertaa päivässä valmiina tarjolle. Kolme kertaa sen myös joku muu korjasi pois ja tiskasi ja siivosi. Minä vain nautin! Kohde oli Savonlinnan Spa Hotel Casino ja kasvisruoka oli todella ensiluokkaista! Savonlinna oli myös kiva kaupunki ja varmasti oikein nätti ja idyllinen varsinkin kesäaikaan. Olavinlinnassakin käytiin ja kierrettiin monta monituista kirppistä. Loman järjestetty ohjelma oli sen sijaan pettymys. Lasten ohjelmat oli tarkoitettu vain yli kolme vuotiaille joten Murunen oli liian pieni ja isommat taas liian isoja innostuakseen piirileikeistä. Huokaus. Jonkin sortin lapsiparkki olisi ollut hieno juttu. Yhtenä iltana jätin pikkuisen isommille tunniksi hoidettavaksi ja menin energiahoitoon. Koko viikon jatkunut päänsärky jäi sinne ja lisäksi sain tarot-korttien luennan. Kylläpä oli viihdyttävää! Parhaiten luennasta jäi mieleen se, että korttien mukaan painajainen on takana, mutta taistelu on edessä. Niin parisuhteessa kuin minussa itsessänikin on nyt näennäisesti levollinen vaihe, mutta tiedän, että vaikeudet ei ole ohi. Eihän ne tietenkään koskaan ole, mutta jotain perustavaa laatua olevia asioita ja kipukohtia tulee kohdattavaksi hyvinkin pian. Miten mä osaan ne asiat kohdata - se kait määrittää taistelun vaikeuden.

Ihime

Meillä on pari kuukautta käynyt perhetyöntekijä jonka apu ja läsnäolo on ollut mulle aivan korvaamatonta. Täti tulee joka toinen viikko heti aamupäivästä. Tärkeintä on se, että tiedän jonkun käyvän meillä etten aivan erakoidu ja sitä myöten synkisty. Tärkeää on myös lapsenhoito-apu. Sillä aikaa kun täti leikittää Pikkuista minä saan rauhassa käydä Mörön kanssa lenkillä. Tänäänkin lompsittiin kurakelissä läheisellä kalliolla jököttävään vesimökkiin tarkistamaan, että siellä on kaikki kunnossa. Meillä on näet sellainen luksustuote käytössä kuin oma vesi.
Tällä kyseisellä tätillä on asperger-poika ja hän on myös opiskellut nepsy-valmentajaksi. Hänellä on siis vuosien omakohtainen kokemus siitä mistä minä olen "kärsinyt" lähes koko A:n kanssa yhdessäoloajan. Ja nyt tullaankin siihen ihmeeseen. Myös A oli viime kerralla paikalla, kun Täti tuli ja se keskusteli! katsoi silmiin! kertoi tunteistaan!!!!! puhui nätisti minusta!!!! Minä olin niin järkyttynyt ja liikuttunut, että itkeskelin tämän tästä, mutta kerrankin ymmärsin olla hiljaa ja KUUNNELLA. Ymmärsin niin monta asiaa A:n vaikeuksista ja erilaisuudesta. Ymmärsin myös miksi parisuhdeterapiassa käydään. Oikea ihminen oikeassa paikassa voi saada pahastikin lukkiutuneen tilanteen laukeamaan muutamalla lauseella ja lempeällä lähestymisellä. Ymmärtämällä.

Tuon päivän jälkeen kaikki se mikä oli ollut mussa vihana ja katkeruutena muuttui takaisin rakkaudeksi eikä ollut epäilystäkään mitä elämässäni haluan - ja kenet. Rakastan A:ta ja haluan perheeni takaisin yhteen, vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että osan ajastaan A viettää omalla asunnollaan. Me saadaan ja voidaan rakentaa juuri sellainen elämä kuin meille sopii ja on parasta. Voi kuulkaa, kuinka ihanaa on olla täynnä toivoa ja uutta uskoa. Olen niin kiitollinen perhetyöntekijälle, neuvolan tätille joka huomasi tilanteeni ja Tätin tänne lähetti ja sille taholle joka on meidät hyväksynyt tämän avun piiriin. Kiitos.

Tänään Täti toi Autismin talvipäiviltä meitä varten keräämäänsä materiaalia. Niin paljon lisäapua ja kuntoutusta ja vertaistukea on saatavilla, kun joku sen äärelle ohjaa. Ensi kerralla, kun Täti tulee on myös A taas paikalla ja jutellaan meidän tulevaisuudesta. Miten käytännössä aletaan hoitaa A:n tilannetta ja meidän perhettä. Olisi tärkeää, että A itse kokisi tarpeelliseksi diagnoosin. Virallista tietä etenemällä voisi A saada kuntoutusta ja sitä kautta lisää itseluottamusta. Ja me päästäisiin yhdessä muiden "assien ja nenttien" (asperger-tavis eli neurotyypillinen) kanssa parisuhdeleireille ja tapaamisiin. A:kin voisi huomata ettei kaikkien ihmisten kanssa oleminen tai juttelu välttämättä ole sille piinaa.

Elämä ja rakkaus on ihmeellistä!

Ensimmäinen kerta - toimeentulotuki

Että tuota... imuroin piiiiiiitkästä aikaa myös soffan alta ja takaa.... Soffanalusta tuntuu olevan semmonen musta aukko joka oikein imee kaiken irtotavaran puoleensa. Oli rusinoita, kirjoja, keittiövälineitä, leivänkannikoita, leluja sun muuta noiden valtavien pölykoirien lisäksi. Ei ole ihme, että viikonloppuisin soffalla nukkuessa on vähän nenää kutitellu.

Esikoisella leikattiin viikko sitten nielurisat. Itse toimenpide oli nopea ja tehtiin päiväkirurgisessa nukutuksessa. Jälkeenpäin on ollut kipuja ja turvotusta. Kipulääkkeet väsyttää ja saa voimaan pahoin. Eipä tuo ole juuri muuta jaksanut kuin nukkua ja vähän katsella elokuvia i padilta. Syöminen on tietysti hankalaa vieläkin eikä sitä jäätelöäkään jaksa loputtomiin syödä. Olen tehnyt sosekeittoa, keittänyt kananmunia ja muusikin on ollut helppo syötävä. Sairaslomaa on kaksi viikkoa vuotoriskin takia, mutta tänään tyttö käväisi jo koulussa vähän kokeilemassa. Puoliltapäivin hain kotio samalla kun me Pikkumurun kanssa käytiin perhekerhossa kahvittelemassa. En ole edelleenkään ystävystynyt muiden äitien kanssa. Tunnen aina olevani jotenkin erilainen ja vähän outo. Johtunee osittain ainakin mun huolista oman mielenterveyteni suhteen. On vaikeaa olla luonteva, kun koko ajan miettii onko outo :)

Kävin tänään myös lastenvalvojan juttusilla. Isompien tyttöjen elatusmaksut täytyy tarkistaa ja todella toivon niiden nousevan edes vähän. Pikkumurun suhteen taas keskusteltiin yksinhuoltajuudesta minulle. A ei voi olla kenenkään lähiomainen tai huoltaja aspergerinsa vuoksi. Ei hän täysin kykenemätön ole asioita hoitamaan, mutta kun käytännössä kaikki kuitenkin lopulta jää minun hoidettavakseni niin on helpompaa, että se on selvästi sovittu. Näin lapsen papereita ei edes mene muualle kuin minulle eikä mun tarvitse pyytää A:n allekirjoitusta jokaiseen lasta koskevaan paperiin. A tuntuisi olevan ok asian suhteen, koska tapaamisiin tämä ei vaikuta mitenkään.
On ollut todella tiukkaa taloudellisesti. Lastenvalvojan luona rohkaisin mieleni ja kysyin toimeentulotuesta. Oli pakko, ensi viikoksi ei olisi ollut ruokarahaa. Hävetti ja itketti. Ajattelin, että olen huono, kun en saa omaa talouttani pyörimään. Lastenvalvoja teki laskelmat ja tajusi ahdinkoni. Sanoi, että tukea olisi pitänyt hakea jo monta kuukautta sitten ja teki hätäpäätöksen jolla saan huomenna tilille ruoka- ja bensarahaa. Jotenkin typerästi ajattelin, että on omaa syytäni, että on niin tiukkaa. Ajattelin, että sossussa sanottais vaan, että mene töihin, jos et pärjää. Miten nämä kuukaudet on sitten pärjätty? Olen karsinut kaikki ylimääräiset menot - ei lehtiä, ei ulkona syömisiä, ei uusia vaatteita, tarjousruokaa ja oman kellarin pottua. Olen myös myynyt kaikenlaista omaisuuttani - koruja, vaatteita, kirjoja. Luottokortillekin on silti ikävä kyllä kertynyt taas velkaa.
Ahdistus siitä miten pärjätään on ollut melkein päivittäistä, mutta hyvä koulu tämä on ollut. Ensi kuuksi on jo aika sosiaalitoimistolle eikä tarvitse enää nälkäkuolemaa pelätä.

Pikkuväen vierailuja odotellessa..

Ihan itse kuulkaa askartelin tuommoisen kuvassa nuolen kohdalla olevan haltia-oven pikkuväelle - rakenna niin "ne" tulee. Ei, en ole tullut hullummaksi, pitkästä aikaa vaan toteutin luovaa puoltani. Yleensä itsekitiikki tyrmää kaikki ideat ja yritykset ennen kuin saan edes aloitettua, mutta muutaman tonttuoven sain valmiiksi. Saranoineen kaikkineen. Nyt saa tontut ja keijukaiset muuttaa vaikka asumaan tai ihan vaan kyläillä.

Hankin jokin aika sitten leipäkoneen, koska olin vakuuttunut siitä, että sen ansiosta meidän kodista tulee entistäkin kodikkaampi. Tulihan siitä. Kone on leiponut leipää kuukauden päivät melkein päivittäin, mutta vasta eilen sain koostumuksen kohdalleen. Syötiin tyttöjen kanssa iltapalaksi koneen ajastuksella leipoma limppu aivan höyryävänä voin ja juuston kanssa. Ja kyllä oli ihanaa, kuppi teetä ja kaikki mun typykät tuoreen leivän ääressä. Suosittelen ehdottomasti! Ei vaivaamista ja taikinaisia käsiä, ei kohottamisia eikä leivän pyörittelyä niin että jauhot pöllyää. Ainekset vuokaan ja kansi kiinni, siinä se!

Nuhaa ja hammastenkiristystä

Viikko on kulunut nuhanenien niistämisessä ja hammaslääkärillä hypätessä. Kummallakin isommalla on oikomisprosessi meneillään eikä loppua näy. Isommalle laitetaan piakkoin pysyvät kojeet ja nuoremmalla on sellainen silikoninen yömuotti. Tästä saavat kyllä vapaasti syyttää vanhempiaan. Kummallakin meillä on vinot hampaat ja ahdasta riveissä. Minä olen aikuisiällä oiottanut omani siksi kannustan kovasti tyttöjä hoidattamaan niin rahaa ja aikaa vievät projektit kouluaikana. Toki tuollaiselle yläasteikäiselle on kauhistus se miten raudat vaikuttaa ulkonäköön, mutta olen lohduttanut ettei ne näy mihinkään kun ne ei koskaan hymyilekään. Tuo teini ainakaan.

Taannoinen elokuvaprinssini on pitänyt yhteyttä ja maksoi sen hotellin mun tilille :) Kivasti tehty. Eihän tällaisella yksinhuoltajalla joka kodinhoidontuella nitkuttelee ole varaa hotelleissa hurvitteluihin. Ehkä jatkoakin siis joskus seuraa? Siksi kai prinssi sen maksoi, vaikkakin jälkikäteen.
Olin viikolla kirjoittamassa postausta mun olohuoneen ikkunaan kopsahtelevista linnuista otsikolla "huonoja enteitä". Luonnollisesti alan aina ensimmäisenä murehtimaan kynsiä järsien "että mitä kauheeta tää ny tiätää?" Musta kissa, linnut, koiranhaukku yöllä, painajainen avaruusolioiden invaasiosta, kaurahiutaleiden loppuminen kesken aamupuuron keiton - ihan mikä vaan saa mut nykyään panikoimaan. Olen aina ollut tällainen lasten pikkulapsiaikana, mutta nyt etenkin asuessani täällä syrjässä. Noh, niitä lintuja lensi ikkunaan siis kolme melko lyhyen ajan sisällä. Yksi tintti kuoli heti, yhden lopetti kissa ja viimeinen, jonkin sortin haukka nokasta päätellen, jäi ikkunan alle niska luonnottomasti vinossa nytkien. "Mitä tää ny tiätää ja mitä mä ny teen, jos ei se kualekkaan ittestään?" Soitin isälleni joka neuvoi erinäisiä lopettamistapoja ja sitten googleen selvittämään mitä tää tietää, kenen kuolemaa. Sydän kylmänä laitoin Pikkumurun päiväunille ja sitten hanskat ja lapio käteen ja itku silmässä ulos. Kiitos ja ylistys ja ihmeiden ihme! Haukka oli noussut siivilleen! Jos ei sitten kettu ehtinyt viedä, mutta tuskin keskellä päivää talon pihasta sentään. Ja kissakin oli sisällä. Noh, mitä tämä ny sitte tiätää? Itse tulkitsin tapausta vähän kuin Feeniks-lintua - että tuhkasta vielä noustaan ja vaikka juoksis kovaakin vauhtia päänsä kiviseinään niin siitäkin voi selvitä.

Viikonloppu oli tavallisen raskas. A paikalla. Minä ja lapset kipeinä. Hermot oli niin kireällä, että oikein kuulin kuinka ne natisi. Kävin lenkillä koirien kanssa, kolasin pihaa ja nukuin päiväunia. Annoin A:n hoitaa Pikkumurun ihan kokonaan, mutta silti oli kurja olla. Sattumalta avasin lauantai-iltana Caroline Myssin kirjan Hengen anatomia ja luin kappaleen tunteiden vaikutuksesta terveyteen ja sairauksien kehittymiseen. Sanoohan sen järkikin ettei tee hyvää fysiikalle, että on jatkuvassa stressitilassa ja melkein aina vihainen. On eri asia suuttua ja purkaa se, mutta vihaan jumiutuminen - se ei tiedä hyvää. Minä olen jumiutunut ja tunnen vihaa ja katkeruutta. Shamaani-ystäväni neuvoo aina pyytämään apua, enkeleiltä ja Rakkaudelta. Vihaisena ja turhautuneena tuo ei oikein tahdo onnistua, mutta koirien kanssa metsässä polvistuin hetkeksi ja pyysin ettei tämä enää jatkuisi kauaa. En halua elää enää näin. Vihaisuus kuluttaa ja tekee musta ihmisen joka en halua olla.

Melkein kuin elokuvissa

Kuva täältä

Ylläolevat rakastuneet pusuttelevat Pariisissa, mutta minäpä olen pussaillut tänä viikonloppuna melkein kotinurkilla! Kyllä tämä elämä vain yllättää. Juuri kun olin täälläkin huokaillut sopimattomia ehdokkaita ja yksinäisyyden kiroa niin kas kas, elämässäni piipahti mies menneisyydestä. Mies oli tullut käymään hautajaisissa kotikylässä ja kysyi voitaisiinko tavata pitkästä aikaa. Joskus kauan kauan sitten meillä oli pientä sutinaa ja siitä lähtien on pidetty yhteyttä harvakseltaan. Viime tapaamisesta oli kulunut jo kolme vuotta.
Minä jätin lapset kotio A:n hoiviin ja otin ilolla kutsun vastaan. Mentiin syömään läheiseen kaupunkiin, italialaiseen ravintolaan jossa olen jo pitkään halunnut käydä. Söin Napolilaista herkkua - munakoisoa niin hyvässä tomaattisoossissa, etten ole tainnut niin hyvää soosia ennen syödä. Lasilliset punaviiniä ja tuntien jutustelu, ja vähän silmiin tuijottelukin. Kummankin suhde on juuri päättynyt ja aivan arkisesti voin todeta, että seksi pyöri mielessä koko ravintolaillallisen ajan.

Meidän piti mennä elokuviin, mutta myöhästyttiin näytöksestä ja elokuvateatterin ovella Mies suuteli mua. Otti mun kasvot käsiinsä ja suuteli, pehmeästi ja hellästi. Se oli ihanaa. Siitä oli niin kauan, kun joku on osoittanut avoimesti ihailunsa ja halunsa. Olin valmis siltä seisomalta vaikka Toyotan takapenkille. Mentiin sitten kuitenkin hotelliin. Käveltiin tuulisen pimeän kaupungin halki - käsi kädessä, sanaakaan sanomatta - ja kirjauduttiin sisään ensimmäiseen vastaantulevaan hotelliin.

Otin illasta kaiken irti. Kaiken sen huomion ja hellyyden ja ihailun jota vaille olen jo vuosia suhteessani jäänyt.
Kohtaaminen jonka tulen muistamaan kauan. Tätä mä kipeästi tarvitsin - minä ja mun luhistumassa ollut itsetunto. Hyvä seksi ja varsinkin toisen ihmisen turvallinen läheisyys auttaa niin moneen kipuun, niin fyysiseen kuin henkiseen. Tuota iltaa on mukava vaalia muistoissa ja auttaa se tulevaisuuden haaveissakin. Tämä ei ollut minun elämäni mies, mutta oli tärkeä mies juuri tähän hetkeen.

Ai miten niin melkein kuin elokuvissa? No, minä maksoin sen hotellihuoneen. Tämä oli siis myös mun ensimmäinen maksullinen seksikokemukseni ;)

Kyyninen, mutta viehko

Tyypillinen pikkulapsitalous - kaikki on nostettu korkeammalle. Voisikohan ittelleenkin rakentaa sellaisen kissankiipeilypuun jotta pääsisi katonrajaan välillä lepäämään?

Sen suklaarasiaan sukelluksen jälkeen olen joutunut aivan hunningolle. Suklaasta olen pysynyt sittemmin erossa, mutta pullaa ja keksiä onkin sitten taas mennyt melkein päivittäin. Se on kyllä salakavala koukuttaja tuo sokeri. Ilman pärjäsi ihan hyvin, mutta heti kun pääsin sen makuun niin pakko on saada lisää. Ostoholismiakin on esiintynyt. Lupasin etten osta tänä vuonna yhtään uutta vaatetta. No, vanhoja ja käyettyjä olenkin ostanut sitten kahta kauheammin... Rahapussin pohja näkyy jo ja laskujakin pitäisi vielä maksella. En ole näillä asioilla nyt liikoja stressannut, mutta ryhtiliike on taas tehtävä. Itseään kai voisi opetella lohduttamaan muutoinkin kuin sokerilla ja rahalla.

Kävin vähän selailemassa nettitreffi-ilmoituksia (nyt punastun ja nolottaa). Vaikka siellä oli päällisin puolin ihan kivankin oloisia ilmoituksia niin silti tuli vain surkiampi ja yksinäisempi olo. Surkeaksi mielen veti se, että kaikki uuteen parisuhteeseen liittyvä tuntuu niin toivottomalta. Tietenkin A:n lähdöstä on vasta kulunut niin vähän aikaa ja sen viikonloppuiset lapsenhoitokäynnit ei auta eroprosessissa. Mutta mietin myös ilmoituksia lueskellessani, että mikä osa niissä on totta ja mikä sepitettyä. Millaisen profiilin itse kirjoittaisin? Tuskin ainakaan mainostaisin masennusherkkyyttäni ja pakko-oireesta toipumista. Olisin kiertoilmaisuin esitettynä "herkkä ja viehättävä". Uudelta mieheltä vaatisin, että minun lapsiin täytyy hänenkin suhtautua kuin omiinsa, mutta jättäisin kertomatta että itse en samaan taitaisi pystyä. En kertoisi sitäkään, että lapset on mulle pyhä ja mies tulee aina vasta toisena. Mitä kaikkea on siis näiden  elämänkumppania  etsivien miesten profiilikirjoitusten rivien välissä? Elämää kai vain - niin kuin meillä naisillakin - kipuineen ja särkyineen.

Huomasin taas kerran, että olen kyynistymässä ja katkeroitumassa. Hyvin harva asia tai ihminen saa mut tätä nykyä nauramaan. Eikä vika liene ihmisissä tai maailmassa. Ennen olisin hyrissyt onnesta, jos mies osoitti kiinnostuksensa. Nyt marisen heidän ominaisuuksistaan ja motiiveistaan. Pitäisi ottaa ilo irti siitä missä sitä iloa vielä on. Onkohan musta tulossa kuivan käläpäkkä akka?

Toisaalta lasken edukseni sen, etten enää viitsi leikkiä miessuhteilla. Se ei huvita eikä tuo mitään oikeaa iloa. Kaipaan iloa aidoista ystävyyssuhteista, en suhteista joista jo ennen alkuakin tietää ettei tule onnistumaan. Torjun siis tuon käläpäköitymisen, mutta iloa tarttisi elämässä olla enemmän. Mistähän sitä löytäisi? Vai onkohan se vain asennekysymys. Voi kunpa löytäisin oikean emäntäkuoron jossa saisi laulaa kovaa ja korkialta ja käytäis esiintymismatkoilla Euroopassa ja meillä olis samanlaiset nätit mekot päällä.

Hyvää yötä!

Valmiina taistoon

Sain juuri Pikkumurun päiväunille ja olisin mielelläni jäänyt sinne itsekin, mutta parempi säästää väsymys iltaan, että saisi sitten täysikuun aiheuttamat univelat nukuttua. Mörkö herätti meidät yöllä raivoisalla haukkumisella. Se hyppäsi sänkyyn mun viereen haukkumaan keittiöstä kuuluvalle mekkalalle. Vahtikoira joka piiloutuu mun selän taakse.. Haukkuun herännyt itkevä lapsukainen syliin ja keittiöön katsomaan mikä metelin aiheutti. Kissa hyppi seinille ja pöydälle koska vessan ovi oli unohtunut kiinni eikä se päässyt laatikolleen asioimaan. Havahduin tämän episodin seurauksena siihen, että mulla ei olisi mitään kättä pidempää makuuhuoneessa mikäli oikea rosvo tunkisi sisään. Tästä viisastuneena laitoin marmorisen talousrullatelineen vaatekomerooni pahan päivän tai yön varalle. Turha siis tulla kutsumatta sillä täältä pesee! Pieni vainoharha sallittaneen mettillä yksinään lasten kanssa asuvalle heiveröiselle naisihmiselle.

Mut on huomattu. Kaksi miestä on ottanut yhteyttä. Kunpa ne vaan oliskin ollut Intiaani ja Tarzan, mutta ei, ovat Juntti ja Varattu. Rumasti sanottu tuo juntti, mutta mitä muuta voi sanoa ihmisestä joka puhelimessa kysyy vastaeronneelta kolmen lapsen äidiltä "onko jo uusi sonni talos?"? Yäk. Toinen taas on ystävä menneisyydestä joka selkeästi kipuilee parisuhdekriisiä ja kaipaisi uutta piristystä elämäänsä. Niinkuin minä nyt ketään pystyisin piristämään. Vainoharhainen synkistelijä, vaikkakin kaunis sellainen ;)
En tiedä tarkoittaako tämä nyt sitä, että toivoa on tulevaisuudessa vai juurikin päinvastaista.

Haaste

Sain mukavan haasteen Rynttyliisalta johon tietysti tartun. Mikäs sen mukavampaa kuin kertoa itsestään :) Tässä siis 11 asiaa minusta;

1. Pelkään peilejä niinkuin haastajanikin. Mulla on niitä kotona aika vähän ja ne harvat ohitan pika-askeleilla katsomatta sinnepäinkään. Pelkään, että peilissä vilahtaa jotain muutakin kuin minä. Mommani sanoi joskus herkässä lapsuudessani, että yöllä ei saa katsoa peiliin koska sielu pelästyy. Vähemmästäkin peilinsä vie komeroon piiloon.

2. Pelkään myös rullaverhoja ja viherkasveja. Luin lapsena kummituskirjaa jossa yhdessä tarinassa ikkunan taakse ilmestyi nunnan haamu. Tuolloin oli huoneessani viallinen rullaverho joka äkkiarvaamatta joskus räpsähti ylös. Joka kerta olin varma, että siellä se nunna lymyää mun ikkunan takana. Viherkasveja olen aina pelännyt ja inhonnut koska ne näyttää siltä, että aikovat yön pimeydessä kietoutua pahaa aavistamattoman nukkujan ympärille ja aamulla löytyy vain vihreä muumio.

Näin siinä käy, kun viherkasveja hyysää. Kuva täältä.

3. Kun joku kertoo oikein inhoittavaa tarinaa sairauksistaan tai kolhuistaan niin mua sattuu takapuoleen...

4. Rakastan Euroviisuja.

5. Ammun tosi hyvin ja välillä muistan olla katsomatta aseen piippuun, että onko se ladattu...

6. Kun muut haaveili lapsena lääkärin ja opettajan ammateista niin minä aioin intiaanin vaimoksi. Tai Tarzanin, koska joku muka tiesi ettei intiaaneja ole enää olemassa.

Ooooooooh! Kuva täältä.

7. Olen kerran laulanut niin huonosti karaokessa, että yleisö lähti pois.

8. Hercule Poirot, Neiti Marple ja Sherlock Holmes. Täytyykö tätä selittää.

9. Olin jo lapsena herkkäuninen ja yritin pakottaa samassa huoneessa nukkuvan sisareni nukkumaan hengittämättä, että MINÄ saisin nukuttua.

10. Suosikkivaatteeni on pilkkihaalari.

11. Rinnanympärykseni oli ennen tasan metri, kolmen imetyksen jälkeen se on 98 cm. Minne se on mennyt se kaksi senttiä? Ja toinen rintoihin liittyvä asia; en käytä rintaliivejä sunnuntaisin - pyhitän lepopäivän omalla tavallani. Kokeilkaa naiset, tosi vapauttavaa!

Huh, olipas se vaativaa. Vielä jää vastattavaksi 11 kysymystä, mutta jatkan joskus toiste.

Sain tänään sähköpostiin iloisen viestin. Meille on myönnetty tuettu loma maaliskuulle! Lähdetään tyttöjen kanssa ja Mörkön tietysti, kylpylähotelliin viikoksi. Inhoan kylpylöitä yli kaiken, mutta kärsin sen osuuden ihan mielelläni koska tiedän lasten nauttivan. Loppuaikahan voidaan tehdä jotain oikeasti kivaa kuten kiertää uuden kaupungin kirppareita! Hurraa! Kiitos ja ylistys, tämä loma tulee suureen tarpeeseen.

Repsahdus isolla ässällä

Olenko sanonut tuhannen kertaa, että mun kotio ei saa tuoda suklaata. Olen. Tuhannen kertaa. Ja mitä minun silmäni näkevätkään, sormeni aistivatkaan, sieraimeni haistavatkaan? SUKLAARASIA - sininen, kaksi kerrosta ja upean avaamaton - minun hattuhyllyllä. Piilossa kylläkin, mutta mun kuudetta aistia ei pakene mikään - ei ainakaan Fazerin sininen. Syödähän se piti, lupauksesta huolimatta. Ei edes tehnyt mieli, mutta en kerta kaikkiaan pystynyt jättämään sitä rasiaa sinne hyllylle. Suklaaholisti.

Tässä vaiheessa vielä muutama yksilö koskemattomana - siitä alemmasta kerroksesta...

Oikein holmusin koko rasian tyhjäksi. Kaksin käsin, hengittämättä - äkkiääkkiä etten vaan itte hoksaa mitä olen tekemässä. Ne pahatkin mä söin, mutta viimeisen kohdalla iski moraalinen krapula ja vein rasian ja sen yhden lattepötkylän roskiin. Huoh. Olo on aika kurja, repsahtanut ja mahakin kipiä. Siitäs sain. Syytän Aata. Se oli lahjoittanut kyseisen kovanonnen rasian vuokraemännälleen joka oli palauttanut sen koska "ei yksin jaksa sellaista määrää suklaata syödä" what? Oli sen sitten unohtanut hyllylle viikonlopun käynnillään. Ei ollut siis mun syy..

Pikkumuru on kiukutellut koko päivän. Hampaita kai tulossa. Lapsi tukkii jokaiseen ahtaaseen paikkaan mitä tuvasta löytyy ja karjuu sitten kun pää kolisee. Myös kiellot saa aikaan valtaisan tunnemyrskyn. Onkohan yksivuotiailla joku uhmavaihe? Uloskaan ei päästy, kun mittarissa oli pakkasta melkein 30 astetta. Mörkökin kävi vain nopean kierroksen reviirimerkeillään ja luikki takaisin lämpimään. Luojan kiitos huomenna on Mll:n kerho ja päästään muiden ihmisten seuraan. Helpottaa äitiä ja lasta.
Laitoin sitten kiukuttelijan patapumiin ja imuroin samalla kun Pikkumuru kopisutti mua lusikalla takaraivoon.

Kiva 70-luvun fiilis kuvassa :)

Mörkö muutti taloon

Mörkö tarvitsi kodin ja minä tarvitsin koiran - ja niin meille muutti uusi asukas viikonloppuna. Perhe pyörittelee silmiään koska edellisen koiramme muisto on vielä niin tuore. Mutta minä en piittaa, niinkuin en yleensäkään, kun kyse on sydämen asioista. Minä vain tiesin, että Mörkö kuuluu meille. Ja hyvin meillä on yhteiselämän alku sujunut. Mörköllä on jo iän tuomaa seesteisyyttä ja palloleikkispurtteja otetaan harvakseltaan. Lenkillä käytiin tänään tasan niin pitkään, että tarpeet tuli tehdyksi - sitten Mörkö kääntyi kotiin. Olihan siellä kylmä. Mörkö ei ole kaunis ja ilmekin on aina tuommoinen ärtyneen surumielinen. Hampaat on sikin sokin, mutta niinhän ne oli joskus mullakin ennen oikomisia. Mörkö tuhisee yöllä mun sängyn vieressä eikä havahdu juuri mihinkään ja silti mulla on niin paljon turvallisempi olo. Koira on naisen paras ystävä.

Olen miettinyt miksi muiden on niin vaikea ymmärtää mun tunnemaailmaa. Olenko minä outo ja yliherkkä vai ovatko muut tukahduttaneet itsensä. Minä tunnun tuntevan liikaa ja liian usein, kun muista "ei tunnu miltään". Mulla tunnereaktio on välitön, oli kyseessä asia kuin asia. Se on välillä melkoisen raskasta - uutinen radiossa tai lehdessä voi saada mut pois tolaltani päiviksi. Televisiota osaan jo varoa, mutta muista medioista kauhut hyökkää yllättäen. Ruokakaupasta mun täytyy lähteä pois kesken ostosten, jos siellä on itkevä lapsi tai lapsilleen huutava äiti.
Sitten on tunteita jotka ylittää kaiken järjellisen puheen. Kuningatartunteita. Ne tunteet kertoo mulle mihin suuntaan olen menossa. Oikeaan vai väärään. Jos jostakin ajatuksesta tai asiasta saan tunteen, että näin on oikein, ei mua pysäytä mikään. Oikeuden puolesta ja vääryyttä vastaan - vaikka läpi harmaan kiven. Nyt kun asiaa mietin olen tainnut aika vähän asioita päättää järjellä. Olen ostanut talon tunnekuohussa ja yhden asunnon jopa käymättä edes paikan päällä, koska "se on keltainen ja mulla on siitä hyvä tunne..". Olen eronnut eläkevirasta huonon tunteen takia ja matkustanut yksin Afrikkaan koska "mun vaan täytyi". Olen antanut lapsen tulla koska "tunsin jonkun haluavan tulla" vaikka elämäntilanne ei ollut lapselle paras mahdollinen alku. Olen myös kerran luopunut kaikesta omaisuudestani koska "niin oli oikein". Ja nyt, kiitän itseäni viisaudesta ja rohkeudesta. Kauhistelijoita ja päivittelijöitä on ollut niin lähipiirissä kuin kauempanakin, mutta siitä huolimatta olen mennyt omaa tietäni. Onko se ollut hyvä tie? - mulla on kolme ihanaa hyvinvoivaa tytärtä, lemmikit, työ, kaunis koti ja olen saanut rakkautta hyvin paljon osakseni. Olen myös rakastanut - paljon ja lujaa :) Mielestäni aika hyvä elämä, tähän saakka. Mulle tunteet on ilmapuntari ja suuntaviitta. Ilman niitä en osaisi suunnistaa.

Kohta mulla on upea tukka ja leipäkone

Vuosi on alkanut aivan ylihienosti :) Oikeasti. Olen pitänyt lupaukseni ja välttänyt sokeria ja ostamista. Suklaata on helpompi olla syömättä kokonaan kuin vähentämällä ja ostamishimoa hillitsen välttelemällä kaikenlaista mainontaa. Syytän markkinavoimia siitä, että mun tekee mieli pikkumustaa ja leipäkonetta. Kun ihminen pukeutuu 60% valveillaoloajastaan kotimekkoon ja 40% pilkkihaalariin niin kylläpä se turha hankinta olis. Se pikkumusta.

Mulla on käynyt vieraitakin! Yleensä olen aina yksin lasten kanssa ja vielä omasta tahdostani, mutta kylläpä teki hyvää jutella oikeiden ihmisten kanssa. Viikonloppuvieraani oli ystäväni Shamaani joka on aina yhtä sykähdyttävä ilmestys täällä pikkukylällä oranssissa asussaan. Laitettiin yhdessä kasvisruokaa, poltettiin suitsukkeita ja annettiin toisillemme energiahoitoa. Minä kokeilin hoitamista ensimmäisen kerran ja voi ihmettä, kun huomasin, että tosiaan tunnen kipeät kohdat lämpimänä, tiivistyneenä kohtana kehon energiassa. Ihan siis koskettamatta! Kannattaa kokeilla tutun turvallisen ihmisen kanssa. Aluksi rentoudut, ajattelet hyviä ajatuksia ja toivot hoidettavalle kaikkea hyvää. Sitten vain kuljetat käsiäsi hoidettavan ympärillä tai päällä ja kuulostelet. Minä ainakin nukuin paremmin ja hetken koin myös rauhaa ja iloa. Pitkästä aikaa.

Sisäistä jutusteluanikin olen yrittänyt kääntää positiiviseksi. Toiveeni toteutumista varmistellen kehuskelen päivittäin upeaa tukkaani joka paksuuntuu päivä päivältä. Värikin on jotenkin hurmaavampi ja kiiltää kuin nämä meidän hiekkatiet sateen jälkeen ;) Tatuointia suunnittelen jo päässäni ja kohta alan siirtää kuviani luonnoslehtiöön.

Valtakunnassa asiat paremmin.


Tämä on sinulle Seppä :)