Huono päivä

Sandra Chevierin taidetta

Päivä on ollut haastava. Nykyäänhän ei saa enää sanoa "vaikea" tai "ongelma" tai ihan vaan paskamainen. Kaikki kurjimmatkin asiat on vaan "otettava haasteena". Päivässä ei sinänsä ollut mitään vikaa. Normaalit rutiinit; aamupesu ja -puuro, leikkimistä Kirpun kanssa, kotitöitä, koiran lenkitys, päiväunet, ruuan laittoa, lisää kotitöitä, leikkimistä, nukuttamista. Joskus tuntuu, että olen elänyt saman päivän uudelleen. Olo vain on niin surkea. Hymytön ja hajamielinen. Kirppua nukuttaessani mietin mitä mä oikeastaan tunnen nyt. Mulla ei ole ikävä A:ta, tai on jollain tapaa, jakamaan työt ja lapsen hoito. Ehkä myös turvattomuuden tunne on tullut. Tarkistan taas neuroottisemmin ettei varmasti mikään ovi jää lukitsematta. Monia tunteita. Pelkoa, vihaa, surua, pettymystä ja vähän helpotustakin.
Toisen eron jälkeen oli erilaiset tunteet. (Nyt mä olen sitten sellainen nainen joka puhuu miehistään ja eroistaan järjestysnumeroilla..) Silloin oli hirvittävä ikävä. Vihasin ja rakastin yhtä aikaa ja kaipuu oli aivan kauhea. Olihan suhdekin aivan erilainen kuin tämä kolmas ( ! ).

Kolme eroon päättynyttä suhdetta. Kolmas kerta toden sanoo. Tarkoittaako se, että tässä tämä nyt oli. Mun mahdollisuudet on käytetty. Kolme kertaa mua on rakastettu. Todella rakastettu. Ja minä sössin kaikki kerrat. Keksin aina syitä ja vikoja miehistä. Arvostelin ja moitin. Tiesin aina paremmin. Osasin paremmin. Kiittämätön, kamala akka. Muuttuakaan en osaa.

Masentavaa paatosta ja itsesäälin uikutusta. Menen tarkistamaan ne ovet ja laitan nukkumaan. Ehkä huomenna on aivan uusi päivä.

Kadotettu yhteys

Niin se sitten lähti. Muuttokuorma mies mukanaan. Paineet kasautui päivän aikana ja pala kurkussa kasvoi kasvamistaan. Lähdön hetkellä itkin kuin lapsi. Isommat tytöt otti Kirpun hetkeksi hoiviinsa, Mimi ja Kuku kikatti olohuoneessa ja minä itkin makuuhuoneen nurkassa mahdollisimman hiljaa. Lapset saa nähdä mun surun, mutta surunkin hetkellä niillä täytyy säilyä luottamus siihen, että minä kaikesta huolimatta jaksan johtaa tätä perhettä.
Soitin siskolleni ja nikottelin hätääni. Onneksi sisko jutteli muita asioita ja sain kuin sainkin itseni koottua. Jaksoin illan ihan hyvin ja jatkoin itkua vasta lasten nukahdettua. Tämänkin läpi on vain mentävä.

Tänään oli "lähikaupan" eli lähimmän kaupan näillä lakeuksilla remonttimyynti. Kaikki myytiin -70% alennuksella. Nukuttiin Kirpun kanssa pitkään ja ehdin kaupalle vasta puoli kymmenen. Hyllyt näyttivät jo aivan tyhjiltä, mutta kiersin kuitenkin ja löysin kuulkaa vaippoja ja vauvanruokaa ja terveyssiteitä ja kissanruokaa ja shampoota ja gluteenittomia välipalapatukoitakin. Kaiken kruunasi iso laatikollinen Roibos teetä. Kaksi isoa kassillista ruokaa ja hygieniaa 30 eurolla. Taas mun rukoukset oli kuultu. Kiitos.

Toinenkin mukava asia tapahtui tänään. Kirjastoautossa oli selvästi mulle tarkoitettu kirja josta tuo otsikkokin tuli. "Kadotettu yhteys; Löydä tunteesi voima" Susanna Purran kirjoittama ja tänä vuonna ilmestynyt. Takakannessa lukee näin; "Elämä on kaunista ja erityistä. Tämä kirja kutsuu luottamaan tunnetilaan ja omaan voimaan. Se tarjoaa keinot joiden avulla voit vapautua uskomusten ja menneen elämän kahleista. Löydä yhteys todelliseen itseesi-ole se ainutlaatuinen hyvinvoiva ihminen joka sinun on tarkoituskin olla."
Alan lukea heti, kun sellainen hiljainen hetki tulee ja toivon, että saan uusia työkaluja tai ainakin näkökulmia varsinkin tunteen ja kehon yhteyteen.

Täältä Susannan kotisivulle

Trikotillomania

Iltayö ei ole ikinä mulle hyvää aikaa. Väsyneenä alan aina epäröidä, murehtia, vatvoa ja syyttää itseäni KAIKESTA. On mun vuoroni nukkua sohvalla. Onneksi älysin viime jouluksi ostaa noinkin mukavan ja ison soffan. Missä mä nyt muuten nukkuisin? Sohvavuoro on ihan ok. Kirppunen on taas flunssassa ja olen heräillyt ihan riittämiin viimeiset pari viikkoa joka yö. Ja A on kotona "viimeistä yötään". Symbolisessa mielessä. Tuleehan se Kirppua katsomaan viikonloppuisin. A niistäköön Kirpun nenää vielä tänä yönä. Huomisesta alkaa mun loppumattomalta tuntuva lastenhoitosavotta.

Eihän se sitä ole, mutta haluan olla nyt draamallinen ja heittäytyä käsi otsalla sohvalleni nyyhkimään kohtaloani. Jonka taisin itse järjestää (syyttelyä..).

Löysin, kun etsin, nurkkakaapin perukoilta kaksikin puolillaan olevaa konjakkipulloa. Tai toinen oli rommia, mutta sen korkki oli onneksi jotenki jämähtäny kiinni. Juon siis konjakkia. Ja teetä päälle.

Eilen luin Liioliin blogissaan kuvailemista ticseistä, pakko-oireista ja havahduin pitkästä aikaa pohtimaan omiani. Olen jo vuosia kärsinyt trikotillomaniasta. Nypin pakko-oireisesti kulmakarvojani. Nypin myös kynsinauhojani ja monesti sormet ovat verillä. Stressi tietenkin pahentaa, niinkuin kaikkea ja kaikilla, mutta poissa se ei ole koskaan. En muista milloin nyppiminen alkoi. Ehkä joskus esikoisen syntymän aikoihin. Väsymys, masennus, valtava vastuu lapsista. Nyppiminen rauhoittaa. Psykologini ehdotti, että käyttäisin hansikkaita sisälläkin... Sehän oliskin kätevää ja miellyttävää pienen lapsen kanssa. Itse en usko minkään pakkokeinon toimivan. Käsieni päällä en voi istua päivät pääksytysten ja pinsettien hävittäminen aiheuttaa vain lisää ahdistusta ja sormilla nyppimistä. Teippaisinko kulmakarvani piiloon? Sitä voisi kokeilla niinä päivinä, kun ketään ei varmasti ole tulossa käymään.

Eilen etsiessäni tietoa lääkkeettömistä hoitomenetelmistä vaivaani löysin tämän sivun. Kokonainen laitos keskittynyt trikotillomanian hoitoon ja vertaistukeen. "Koska nyppimiseen ei ole parannuskeinoa, voit itse parantaa sen." Vallankumouksellista. En ihan tajunnut kaikkea lukemaani, mutta jotain jäi itämään. Jotain mikä liittyy itsensä hyväksymiseen ja tuomitsemiseen. Mitä tunnetta tai ajatusta helpotan nyppimisellä? Löysin myös tämän sivuston. Blogi siitä miten gluteeniton ruokavalio mahdollisesti helpottaisi trin oireita..? Hittolainen. Voisiko ruokavalio olla ratkaisu tähänkin? Onkohan konjakissa gluteenia?

Kiitos ja ylistys!

Mun rukoukset on kuultu! Sain rahalähetyksen tai oikeammin ilmoituksen siitä. Kela ilahdutti mua kahdella kirjeellä; yksinhuoltajakorotus lapsilisiin ja hoitolisä kodinhoidontukeen. Hurraa! Me pärjätään! Ei tullut lottovoittoa, mutta voi luoja miten kiitollinen olen näistäkin. Nyt en enää murehdi rahasta alan vain elää nuukemmin ja nauttia myös tästä kokemuksesta. Tulostin itselleni Kukkaron herraksi ohjelmasta tutun tilikirjan kuukausittaisten menojen seuraamiseen. En ole koskaan ennen pitänyt kirjaa esimerkiksi ruokamenoista. Nyt on korkea aika.

Soitin erääseen päiväkotiin jonka ohi olen Kirppusen kanssa ajellut vauvakahvilaan mennessä. Jospa menisin syksyllä takaisin töihin ja Kirppu päivähoitoon. Kirppu on niin tomera ja sosiaalinen, että enää en vietä aamuöitä itkeskellen kuinka lapsi traumatisoituu, jos vien sen hoitoon. Minä traumatisoidun kyllä, mutta sekin menee ohi. Niinkuin kaikki muukin tunnemylläkkä.

Kunpa A jo muuttaisi kokonaan. Tavarat on viety, mutta asunnon maalaus on vielä kesken. Toisaalta olen helpottunut, että illalla kotiin tulee toinen aikuinen joka edes hetken huolehtii Kirpusta. Toisaalta A:n kotiintulo aiheuttaa pahaa oloa - ikävää ja kaunaakin. Miksi A:lle on niin näennäisesti helppoa lähteä ja jättää lapsensa? En ymmärrä sitä. Mutta en ymmärrä A:n tunnemaailmaa muutenkaan. Ehkä asperger on se syy. Toisaalta A:n käytös on myös siunaus. Saan pitää Kirpun kokonaan luonani eikä huoltajuustaisteluja ole. Tuntuu olevan keskustelematta selvää, että A tulee tänne katsomaan Kirppua ja sitten myöhemmin Kirppu vierailee isänsä luona.

Olen jo kerran aikaisemmin elänyt painajaisessa jossa lapseni itkivät puhelimessa ikäväänsä luokseni ollessaan isänsä luona. Mikään ei ole tuntunut niin pahalta. Silti elin sen. Ja lapseni selvisivät siitäkin.

Nyt alan masentua omista sanoistani. Eteenpäinhän tässä on katsottava! Jumankauta minä teen elämästä sellaisen, että lapset saavat kasvaa turvassa ja ilossa. Minä aion kasvaa turvassa ja ilossa. Aion olla vahva; nauraa ja tanssia ja näyttää myös sen, että sattuu ja masentaa. Lapset ymmärtävät henkisen kivun, kun sille kertoo syyn. Minun lapseni myös näkevät sen, että kaikesta selvitään ja vaikka parisuhteet loppuu niin yhteistyö ja rakkaus jatkuu.

Meedio

Osallistuin eilen yleisömeediotilaisuuteen. Ajattelin tarvitsevani vähän kodin ulkopuolista elämää ja entinen anoppini sattui mainitsemaan meediotilaisuudesta. Olen ollut ennenkin vastaavissa tapahtumissa. Pidän istuntojen rauhallisesta ja lämpimästä ilmapiiristä. Ihmiset saavat lohduttavia ja kannustavia viestejä ja vaikka itse ei viestiä saisikaan niin muiden viestit ja kiitollisuus niistä liikuttavat myös itseä. En eilenkään saanut henkilökohtaista viestiä, mutta tapasin mukavia ihmisiä ja sain jutella henkeviä.

Tuntuu olevan vaikea saada ketään kaveriksi kyseisiin tilaisuuksiin. Moni ihminen kokee meedioiden olevan jotenkin antikristillisiä. Vielä useampi pitää touhua pelkkänä huuhaana ja rahastuksena. Oli niin tai näin niin petyn aina ihmisten yksisilmäisyyteen ja tuomitsevuuteen. Viekö uuden kokeileminen tosiaan suoraan helvettiin, jos kyseessä on henkimaailman asiat? En minäkään mene mielelläni kirkkoon, mutta jos sinne joudun niin yritän suhtautua mielenkiinnolla ja avoimesti. Kirkko on kuitenkin niin monelle tärkeä paikka ja sitä täytyy kunnioittaa. Eikö samoin voisi ajatella myös vähän erilaisemmista tavoista etsiä ja löytää henkisyyttä, toivoa ja armoa? Ja mitä tulee siihen, että kuolleiden pitäisi antaa levätä rauhassa eikä yrittää keskustella heidän kanssaan niin mieluummin kyllä ajattelen, että minunkin mommani puuhastelee entiseen tapaan iloisesti piereskellen henkimaailmassa kuin makaa kirkkomaalla kylmässä haudassa.

Kannustan kaikkia siis kokeilemaan. Rakkautta voi löytää kummallisista paikoista.

Kuva täältä


 

HPV-rokote

Tänään minunkin esikoistyttäreni koulussa rokotetaan tyttöjä papilloomavirusta vastaan. Noin kuukausi sitten kotiin tuli vaaleanpunainen kirje (15 vuotiaalle tyttärelle osoitettu) otsikolla "Tyttöjen juttu". Vasta parin viikon kuluttua minä sain kirjeen Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta jossa kerrottiin kymmenen hyvää ja vaaleanpunaista syytä miksi rokote kannattaa ottaa. En ole lähtökohtaisesti rokotevastainen. Kaikki kolme lastani on rokotettu. Valitettavasti myös sikainfluenssaa vastaan. Tuolloin vuonna 2009 kuuntelin rokotteen turvallisuudesta huolestuneita vain puolella korvalla. THL:n, median ja lääkäreiden rummutus pandemiasta sai pelkäämään, että rokottamatta jättäminen aiheuttaisi kauhean sairauden lapsilleni. Kuinkas sitten kävikään. Omat lapseni ovat edelleen terveitä, rokotuksesta huolimatta, mutta syvän epäluulon tuo rokotuskampanja jätti.

Rokotuksista on vaikea löytää asiallista keskustelua. Asiallista tutkimusta kyllä löytyy, mutta se tuntuu olevan aina joko rokotuksen puolesta tai vastaan. Viime viikolla tyttären kanssa asiaa pohtiessamme luimme molemmat THL:n sivut ja Antti Heikkilän tekstin HPV-rokotteen hyödyistä ja sen turvallisuudesta. Antin teksti teki minuun syvän vaikutuksen. Ehkä siksi, että olin alunperinkin jo epäilevällä kannalla. En tiedä miten olisin esikoistani suostutellut jollei hän itsekin olisi päätynyt samaan lopputulokseen kuin minäkin. Meillä tämä rokote jäi ottamatta.

Vaikka oma intuitioni neuvoo unohtamaan tämän rokotteen on siltikin syyllinen ja epävarma olo. Tämä on taas näitä äitiyden nurjia puolia, teet niin tai näin niin aina on väärinpäin. Isä kohauttaa olkiaan ja sanoo "päättäkää te". Helppoa.

Olo on kaikkien ahistusten kanssa välillä tämmönen :) Kuva täältä.

Henkistä kehitystä, not.

Yöllä oli myrsky ja aamulla sähköt poikki. Vettäkään ei enää tullut hanasta. Hyvin vain pärjäiltiin vedenkeittimeen jääneen veden ja puuhellalla keitetyn puuron voimin. Suurin huoli oli, että tarpeilleen pitäisi mennä ulos tuuleen, koska vessanpönttöönkään ei tietysti tullut vettä. Olisi pian jäänyt puun alle pissalla kyykkiessään. Sähköt palasivat jo ennen puolta päivää ja elo palautui normaaliksi.

Normaaliksi myös sikäli, että sain nykyään niin tavallisen raivarin. Tästä se sai alkunsa; eilen illalla yritin keskustella suhteestamme A:n kanssa, menneistä ja nykytilasta. Sattui nimittäin niin, että tämän kaiken erohässäkän tiimellyksessä innostuimme yllättäen harrastamaan myös seksiä, yhdessä, toistemme kanssa. Alkukantainen reaktio? Menettämisen pelko? Jännitteiden purkautuminen, kirjaimellisesti. Varmaan kaikkea tätä ja enemmän, siis minulle. A:n ytimekäs arvio tilanteesta oli; "koska sä halusit.". Voi s*****a! Tämän jälkeen ei enää "keskusteltu" koska hän näki, että loukkaannuin eikä näin ollen enää halunnut sanoa mitään koko iltana.

Minä yritin, voi kuulkaa kuinka yritin, nieleskellä ja itkeskellä ja sulattaa nöyryytyksen kunnialla. Yöllä kuuntelin tuulta ja ajattelin yleviä ajatuksia siitä miten vähän suuttuminen hyödyttää ja kuinka paljon parempi ihminen olen, kun kasvan henkisesti ja annan vain olla. Rakkautta, rakkautta, rakkautta vaan.
Aamupuuron ääressä kynttilän valossa kerroin A:lle rauhallisesti miten mua loukkaa sen ajattelemattomat lausahdukset kuten edellämainittu ja lukuisat muut. Virhe. Ei mitään vastausta. Hengitin ja ajattelin rakkautta vaikka hermoja kiristi jo aivan vimmatusti. Annoin aikaa ja odotin jotain vastausta. Vastaus tuli JO puolen tunnin kuluttua, mutta ei mihinkään mun sanomiseen. "Samassa on outoa, että jos puu kaatuu myrskyn takia niin miksi..." loppulauseen epäilemättä timanttinen ajatus jäi kuulematta, kun räjähti. Sitähän se loppupäivä sitten olikin. Tulipahan pakattua A:n vaatteetkin jätesäkkeihin. Riehuin oikein kunnolla, huusin ja tyhjensin kaappeja ja laatikoita niin, että hiki valui. Kirppu nauroi vaatekasojen keskellä ja A istui kalpeana sohvalla. Hiljaa. Tietenkin. Olin odottanut selitystä, korjausta väärinkäsitykseen, anteeksipyyntöä, jotain.

Lähetin itseni Lutunan kanssa lenkille metsään. Huusin vähän lisää. Toivottavasti pelotin kauas ne hirvet joita ei vielä ole ammuttu. Painelin sammalilla kuin höyryjyrä ja hyppelin noin vain isojenkin ojien yli. Vasta paluumatkalla huomasin kaatuneet ja katkenneet puut. On niitä ongelmia muillakin. Joillakin sähköt on edelleen poikki ja puita kaatuillut rakennusten päällekin. Halasin muutamaa tervettä puuta ja pyysin ääneen anteeksi kaikilta joille olen huutanut. Kotiin palasi muuttunut nainen, mutta vahinkohan oli jo tapahtunut. A ei unohda loukkauksia. Koskaan.

Joo,joo, huutaminen on tietysti väärin, kun jonkun toisen pitää sitä kuunnella, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että terveempänä mä näin pysyn kuin jos jättäisin suuttumukseni sisälle kroppaani.

                                 Anteeksi vain maailma, mutta musta tuntuu ja se kuuluu!

Kuva täältä