Toivotaan toivotaan!

Tajusin nukkumaan laittaessani, että juuri se lupaus jäi lupaamatta jonka piti siedättää mun kärsimättömyyttä ja impulsiivisuutta. Mitäs siitä, koska olen äärimmäisyyksien ja liioittelun ihiminen niin lupaankin NELJÄ asiaa. Ja se puuttuva oli; EN OSTA YHTÄÄN UUTTA VAATETTA KOKO VUONNA! Ostelen koko ajan vaikka rahaa ei olisi eikä varsinkaan oikeaa tarvetta. Tänä vuonna teen siitä lopun ja säästyneillä rahoilla hankin sen tatuoinnin.

Isojen tyttöjen isä perheineen tulee tänään käymään kylässä. Uusi vaimo on siistimisestä innostunut (=siivoushullu) ja ehkä vähän "hienompi" kuin minä. Mua naurattaa kun se salaa silmäilee mun täyttä tiskipöytää ja kissan raapimaa tapettia. Jostain kumman syystä tästä en tunne syyllisyyttä. Ehkä siksi, että muistan hyvin kuinka suurpiirteinen entinen rakas mieheni on siivon suhteen. Aikoinaan raskaana ollessani opiskellessani toisessa kaupungissa soitin etukäteen miehelle ja käskin siivota etten oksentaisi. Ja tämä ei kerrankin ollut liioittelua!
Puita täytyy kantaa ja tehdä tulet, että saadaan lämmintä vettä saunaan. Illaksi en taida laittaa muuta kuin pizzan. Rakettien suhteen epäröin edelleen. Tytöt haluaisi niitä, mutta minä pelkään ja inhoan sitä räiskettä ja vaakasuorassa suihkivia sähikäisiä. Luulen, että tinojen valaminen on tarpeeksi jännittävää meille.

Mutta ne toiveet. Suhtaudun tähän vakavasti ja hartaudella. En yritäkään nyt olla hurskas - maailmanrauhaa ja terveyttä olen toivonut niin monet kerrat, että kerrankin voin toivoa jotain muuta - pienempää, mutta silti tärkeää, mulle. (Näin sanoen sota syttyy tietysti huomenna ja saan klamydian uimahallista).

TOIVEENI VUODELLE 2014;

1. Toivon seksiä. Ei mitä tahansa hyppyytystä vaan ihanaa, rajua, silmitöntä, hellää ja mieletöntä rakkaudellista intohimoa. Se on paljon toivottu se, tiedän, mutta jos minä lopetan sokerin ja ostamisen niin piru vie kyllä mä olen sen ansainnu!

2. Toivon uutta koiraystävää. Elämä ilman koiraa - on elämää ilman varauksetonta rakkautta ja pidäkkeetöntä elämänenergiaa. Tärkeä voima mun läheltä puuttuu ja kaipaan vierellä tepsuttavaa ystävääni todella paljon. Toivon, että uusi koira on juuri se meidän koira - iloinen, viisas, rauhallinen ja lempeä - juuri sitä mitä minä haluaisin olla...

3. Toivon upeita ja paksuja hiuksia. Mun geeneissähän siis on normimaantieohutjaharmaalättänähiuslaatu, mutta toiveen lisäksi tämä onkin myös paranormaalitesti. Luin taannoin kirjan naisesta joka päätti tappaa kolme pahantekijämiestä ajatuksen voimalla siinä onnistuen - fiktiivistä tietenkin - mutta ajatus kiehtoi mua, ei se tappaminen vaan ajatuksen voima. Jos muuttaisinkin ajatukseni hiuksistani niin muuttuisiko hiuksetkin? Tulos nähdään vuoden kuluttua ja tämän onnistuessa - kuvitelkaa mitkä mahdollisuudet! :)

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin - oikein hyvää uutta vuotta kaikille!

Haaste

Kivulias tapa tällä nuorimmaisella - kiskoo nukahtaessaan mua hiuksista ja korvasta. Vauvoilla on kuulkaa melkoisen jymäkät käsivoimat! Mulla on korva kipeä ja punainen ja peiliin katsoessani huomasin myös, että osa otsahiuksista on katkennut ja tukka seisoo päässä kuin puolimohikaanilla.
Surkea viikonloppu takana. Aa käväisi yksin vanhempiensa luona ja tuli takaisin lahjojen ja syyllistävien joulutoivotusten kera (ainakin mä tulkitsin ne just sellasiksi). Mun ja pikkumurunkin oli tarkoitus alunperin mennä, mutta en kerta kaikkiaan jaksanut enkä kestänyt ajatusta joulusta vihollisen leirissä.. Mikä kumma siinä on, että poika on aina äidilleen enkeli? Ei me tyttäret kyllä yhtä paljon saada varauksetonta palvontaa osaksemme. Väitän.
Pikkumuru oli kuumeessa ja minä masennuksen syövereissä ja silti tunsin syyllisyyttä siitä ettei matkustettu satoja kilometrejä viettämään iloista joulua erotunnelmissa. Syyllinen ja huono ex-miniä.

Aa kävi ja kaikesta paineesta täyttyneenä puhkesin taas huutamaan. Oikein itsekin hämmästyin raivoani. Äänikin meni käheäksi, karjuin aivan estoitta. Mutta kyllä helpotti! Melkein kuin olis seksiä saanu. Jos polttaisin niin olisin vetäissy tupakin. Aan vointi ei ehkä ole kovin hyvä ja siitä tunnen SYYLLISYYTTÄ :D

Huomenna on tämän p*skan vuoden viimeinen päivä, kiitos siitä. Kylläkyllä, arvostan näitäkin kokemuksia varmaankin joskus kuolinvuoteella, mutta nyt vaihtaisin koko vuoden pois. Tai en, en vaihtaisi, pikkumurusta on ollut valtavasti iloa ja voi mikä kehitys lapsessa tapahtuu yhden vuoden aikana. Enpä siis vaihdakaan, mutta todella toivon tulevalta vuodelta parempaa esitystä. Mistä pääsenkin varsinaiseen aiheeseen. Olen päättänyt tykönäni, että tämä on sellainen ihmeiden vuosi ja vuodenvaihde jolloin saa toivoa kolme toivetta ja ne toteutuu. Aivan takuuvarmasti toteutuu. Mutta tähän takuuseen liittyy ehto; kolme toivomusta täytyy kuitata kolmella lupauksella. Haastan myös kaikki tämän lukevat samaan projektiin.
En ole vielä ihan varma lupausteni laadusta ja sisällöstä ne kun muotoutuu tässä pikkuhiljaa kirjoittaessani. Muutamaa olen kuitenkin miettinyt jo pidempään. Haluan luvata - ja myös toivoa - jotakin hyvin konkreettista ja näkyvää. En aio valehdella itselleni, että "laihdun 5 kiloa" tai luvata jotain epämääräistä kuten iloita jokaisesta luojanluomasta päivästä. Lupaan jotain pientä, mutta merkittävää ja symbolista, minulle. Symboliikka avautuu (ehkä) as we go on.

LUPAUKSET

1. Lupaan ottaa sen tatuoinnin jota olen suunnitellut jo pitkään (3 kuukautta).

2. Lupaan välttää sokeria koko piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkän vuoden. Olen suckerholic :o ja suklaa on pahinta huumetta. Olen aina (tänään) miettinyt miten mielialani muuttuisi, jos luopuisin sokerista. Tämä ei tarkoita fanaattisuutta - vältän, en huokaile vieraisilla rajoitteitani. Pulla silloin tällöin on ok, mutta suklaa ja keksit on kokonaan pannassa. Karkkia, limsaa tai jäätelöä en ole käyttänyt ennenkään.

3. Lupaan - ja tämä tuli vasta nyt, ja tämä on vaikuttavaa, behold! - Lupaan kutsua itseni takaisin.
Eikö? Pretty impressive. Muutama vuosi sitten silloisten elämänkokemusten järkyttämänä lupasin muuttua hyväksi ihmiseksi. Pieleen meni. Muutuin kyllä, muutuin sellaiseksi jonka ajattelin muiden silmissä olevan parempi, mutta minä katosin. Miksi? - kysyi eräs ystäväni kaffipöydässä muutama viikko sitten - siksi, että olin ennen kevytkenkäinen, manipuloiva, itsekäs ja petollinen. "Mutta jos sä olet sellainen?" - Luoja mikä viisauden helmi! Sellainen minä olin, mutta olin myös ilosilmäinen ja nauravainen, ja mikä tärkeintä - sain myös muut nauramaan. Nyt musta on hyvää vauhtia tulossa katkera ja harmaa ämmä. Se ei käy.


Toiveista lisää huomenna, mutta nyt hyvää yötä ja rakkautta ja kevytkenkäisyyttä koko maailmaan!

Kiitos

Kiitos teille ihanat lukijat - kommenteista, tuesta ja omista upeista blogeistanne. Olin jo synkistellyt bloginkin suhteen, ettei tällaista itsesäälin potemista kukaan tule toista kertaa katsomaan. Ja nyt mulla on 8 ihanaa lukijaa ja muutama satunnainen kävijäkin! Te annatte mulle uskoa ja toivoa elämään. Olette kaukana (kai), mutta kuitenkin kuljette mukana näiden blogikirjoitusten välityksellä. Jokaisella on omat murheensa, mutta silti tai ehkä juuri siitä syystä tarinoistanne huokuu iloa ja lämpöä. Elämä on juuri sellaista mistä blogimme kertovat, kaikkea sitä ja vielä enemmän. On hetkiä jolloin oma elämä tuntuu surkealta ja vähäpätöiseltä, mutta sen kertominen avoimesti voi auttaa jotakuta kanssakulkijaa vieläkin pimeämpinä aikoina, näin ainakin minun kohdallani. Kiitos siis teille kaikille, siitä että kerrotte omaa tarinaanne ja osallistutte minun tarinaani.


Tässä jotain positiivista mun elämästä. Kuva siltä ajalta kun pystyin vain vähäisessä määrin hillitsemään pakonomaista nyppimistä ja kuva nyt, tänään kun olen voiton puolella tässä asiassa. Kuka tietää missä asiassa voitan huomenna :)

Huvin vuoksi käytin vähän värikynää, kun olen aina haaveillut vihreistä silmistä

Lentävä Viestintuoja

Catrin Welz-Stein

P****n joulu ikinä - livahti suustani useammin kuin kerran aattona. Jouluun liittyy niin paljon tunteita ja muistoja, odotuksia ja paineita, että ne kaikki kun purkautuu saman päivän aikana niin jälki ei ole kaunista. Isommat tytöt oli isällään joten saatoin vapaasti heittäytyä lapselliseksi murjottajaksi. Kun radiossa soi tonttuhyppelöt ja kaikki paasaa rakkaudesta niin vähemmästäkin sitä synkistyy. Ainakin se jota ei kukaan hyppyytä eikä rakasta. Niin yksin niin yksin. Pakenin itseäni tyttöjen tyhjilleen jättämään vinttiin ja pysyin siellä piilossa raskaimmat tunnit. Sai Aakin viettää joulua hetken paineettomasti Murun kanssa. 

En ollut vain piruuttani kamala vaan olo oli oikeasti pirullinen. Vintissä kamiinaa lämmittäessäni mietin jälleen kerran kuolemista. Nikottelin, nypin kulmiani ja oikein kieriskelin itsesäälissä. Aikanaan palasin kuitenkin alas ja avasin uuden suklaarasian. Alkaa pikkuhiljaa ottaa päähän tämä olotila. Jospa se sitä myöten sitten helpottaisi.

Eilen tapahtui jotain hauskaa pihallamme. Äitini oli haravoimassa (!jouluna) tuulen irti riepottamia koivurisuja kun yhtäkkiä taloamme vastapäätä olevalta pellolta alkoi lähestyä jotain hopeaista ilmassa kieppuen. Äiti pysähtyi katsomaan ja kun hopeainen lähestyi äiti näki selvemmin sen olevan sellainen torilla myytävä sydämen muotoinen folio-ilmapallo. Sydän kulki tuulen mukana taloamme kohti ja äiti huomasi ihmeekseen, että siitä roikkui narussa lappu jossa näytti olevan kirjoitusta. Juuri kun äiti alkoi haravalla yrittää tavoitella sitä tarttui tuuli siihen ja tempaisi sen ylemmäs tavoittamattomiin. Pallo purjehti pihaltamme seuraavalle pellolle ja yli kuusimetsän näkymättömiin. Voi damn! Mitä siinä luki? Mitä viestiä se pallo kantoi? Illalla huvitin itseäni miettimällä vaihtoehtoja; "Rakastan sinua yhä", "Elämä voittaa", "Tämän viestin löytäjä voi kaivaa kultaharkkonsa seuraavasta paikasta; 22.37 E 63.24 N"... Kuka tietää. Ehkä jonkun pihaan viestinviejä laskeutui.  

Joulumietteitä

Lapset sai eilen todistuksensa ja sen kunniaksi vein kaikki kolme tytärtäni ulos syömään. Keskimmäisen käytösnumero kylläkin putosi kahdeksaan, mutta mun mielestä sekin oli vain hauskaa. Kummatkin vanhemmat tyttäret on aina olleet liian kilttejä ja kaikki omapäisyys heidän kohdallaan on vain suunta oikeaan. Mä olen muutenkin sellainen, etten oikein noista todistus- ja koenumeroista piittaa. Koko arvostelu- ja vertailu-asia on mielestäni turhaa, mutta en nyt tällä päälläni saa aiheesta mitään älykästä kirjoitettua. Tyttöjen kanssa suunniteltiin, että tehdään hampurilaislounaasta jokavuotinen jouluperinne. Oli kivaa ja Kirppunenkin oli ihan tohkeissaan, kun pääsi näkemään ihmisiä. On muuten hieman outoa, että yksivuotiaan hihkuessa "heeee-ii:tä" moni aikuinen kääntää katseensa pois. Eikö lapsia tarvitse tervehtiä?

Illalla keitin joulupuuron ja mantelin sai keskimmäinen. Kirppunen jota alan kutsua nyt Muruksi, koska ei se enää niin kirppu ole, yökkäs puuronsa rinnuksille ja ilmaisi selkeästi ettei tykännyt. Mahtoi johtua siitä, että maito loppui kesken ja puurosta tuli vesilisäyksellä liian "riisistä". Muut söivät kohteliaasti oman lautasensa tyhjäksi. Saunottiin ja syötiin suklaata ja aamulla saattelin tytöt junaan. Tämän joulun he viettävät isänsä perheen luona. Minä ja Muru jäätiin kaksistaan.

Tyttöjen lähdettyä talo hiljeni liikaa. Olen kulkenut koko päivän pyjamassa ja nukkunut aina kun Murukin. Yritän tsempata itseäni, että vietän vain rentouttavaa lojumispäivää, mutta tiedän etten saa itsestäni irti koska masentaa niin vietävästi. Isompien tyttöjen lähdettyä on enemmän lupa antaa sen näkyä. Jos olisi yhtään ylimääräistä rahaa niin menisin johonkin lähikaupunkiin hotelliin piiloon jouluksi. Muru ei vielä joulusta piittaa, tonttu on yhtälailla Nesbon kuva kirjansa takakannessa kuin se punapipoinen kääpiökin. Lahjoissakin kiinnostaa takuulla enemmän se paperi mihin ne on kääritty. Näin se oli isompien tyttöjen kanssakin.
En ole kuulkaa leiponut yhtäkään piparia ja tortutkin teki keskimmäinen. Lahjoja olen ostanut isommille mutten niitäkään ole saanut paketoitua. Kasvissyöjän ei tarvitse kinkusta murehtia, mutta jotain kai pitäisi joulupöytään kattaa. Jotain muuta kuin kaurapuuroa jolla tätä nykyä elän. Ja suklaalla. No, huomenna reipastun heti aamusta ja haen lanttulaatikkoa ja punajuuria kaupasta. Punajuuri-aurajuustovuoka on ainut perinne mun joulupöydässä.

En tiedä onko tämä kohtalo, mutta löysin heti metsänhoitokurssin, kun aloin sellaista etsiä. Kurssi järjestetään kohtuullisen matkan päässä, se on edullinen ja kaiken lisäksi tarkoitettu naisille. Kurssi kestää kuitenkin kokonaisen vuoden ja vaikka tapaamisia on vain lauantaisin mietin silti jaksanko. Jaksanko? Ilmoittautumisaikaa on vielä, mutta kurssi alkaa jo tammikuun puolessavälissä. Voisi se kyllä tehdä hyvää. Ajatella muita asioita ja päästä täältä neljän seinän sisältä välillä toisenlaisiin ympyröihin. Mietin joulun yli.

Mietin tässä tätä joulua ja joulutunnelmaa. Minä olen aina ollut meidän perheessä se joka hössöttää, ei ruokia tai siivoja, mutta tonttuja ja sitä taianomaista tunnelmaa. Minä pakotin vielä aikuisenakin sisarukseni katsomaan piirrettyjä aattoaamuna. Nyt en jaksa. Mutta olen päättänyt vakaasti etten ala sitä suremaan tai surkuttelemaan. Tänä vuonna on tällainen joulu. Ei ehkä iloinen, mutta rauhallinen ja hiljainen. Vuosien kuluttua tämä tulee varmasti olemaan yksi niistä jouluista jonka muistan. Vaikka oli surua ja vaikeakin olo sain viettää sitä Muru kainalossa kaikessa rauhassa. Ilman hässäkkää saan varmasti tämän joulun tunnelmasta jotain aivan uudenlaista.

Hyvää joulua kaikille.

Vieläkin hengissä

Otsikko on vain puolivitsi. Rankkaa on ollut ja on edelleen. Mutta täällä sitä vain sinnitellään ja on ollut jopa muutama hetki, että olen iloinnut. Tuo ylläolevassa kuvassa kiipeilevä kekara on yksi niistä ilon aiheista. Se kiipeää aivan joka paikkaan ja mitä ylemmäs se kiipeää sitä varmemmin unohtuu alastulon taito. Olisiko tässä esimerkki mullekin? Luottaminen. Kirppunen luottaa täydellä varmuudella siihen, että pärjää ja osaa. Ja jos ei pärjää niin joku muu auttaa. Näinä muutamana erityisen vaikeana viikkona olen saanut apua odottamattomilta tahoilta. Neuvolan täti soitti ja TARJOSI apua perheeseemme. Olen ymmärtänyt, että vaikeissa tilanteissa olevat perheet jäävät pitkiksi ajoiksi ilman apua vaikka sitä toistuvasti pyytävät ja minä saan sitä pyytämättä! Kiitos ja ylistys. Meille tulee siis ensi vuoden alusta ihminen joka käy täällä kotona ihan vain meitä auttamassa. Kunnassa on kaksi perhetyöntekijää; seitsemän lapsen äiti ja miespuolinen työntekijä josta en tiedäkään muuta kuin sukupuolen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miten kehtaan ottaa vastaan apua 7-lapsen äidiltä, kun itsellä on vain kolme. Toinen ajatus oli, että onkohan se mies nuori ja hyvännäköinen... Ei täällä siis lopullisesti ole heitetty kirvestä kaivoon :)

Kirveestä puheenollen harkitsen metsänhoitokurssille lähtemistä. Suurimman huoleni hulluksitulemisen jälkeen murehdin puutilannettamme. Talo lämpiää puilla, piste. Puita on tehtävä, vaikka mies lähtikin. Isäni hoitaa sen nyt, mutta vanhuus etenee eikä tilanne voi jatkua näin vuosikausia. Sisareni, Amatsoonien sukua, kävi viikonloppuna puhumassa mulle monenlaisia asioita ja väitti, että pystyn kaikkeen siihen mihin mieskin. Omissa kuvitelmissani seison mettässä räntäsateessa käsissäni 20 kilon moottorisaha joka ei suostu käynnistymään ja vieressäni traktori jonka olen ajanut sellaiseen tiheikköön etten ikipäivänä sitä sieltä ulos saa. Siskoni mielestä taas kaikki hoituu kyllä ja pääsen helpolla koska mulla on kaikki "pelit ja vehkeet". Voisiko se olla mahdollista? Siis se, että voisin osata? Pahimmassa tapauksessa pääsisin hengestäni jäämällä puun alle, mutta olisihan se kuitenkin parempi vaihtoehto kuin istua kotona suunnittelemassa sitä hengenlähtöä. Koska täytyy myöntää, että jos en nyt innostunut ajatuksesta niin ainakin ajattelin hetken jotain muuta kuin omaa surkeuttani.
Nyt täytyy selvittää siis kaksi asiaa;
                                                         1. milloin ja missä alkaa metsurikurssi
                                                         2. onko se mies hyvännäköinen

Tuomiolla

Jaa-a kuulkaa. Käväisin pitkästä aikaa psykologini luona. Viime kerrasta ehti vierähtää kuukausi ja sinä aikana on monta kertaa käynyt mielessä mitä ne musteläiskät mahtoi musta kertoa. Nyt tiedän.

Ollessani ihmisten ilmoilla yritän aina näyttää iloiselta ja reippaalta. Niin myös psykologin luona. Toki välillä itken, mutta kuittaan aina senkin jollain vitsillä tai itseironialla. Luulin olleeni reipas ja iloinen, jopa hauska myös testissä. Sanoin kyllä juuri sen mitä kuvasta tuli mieleen, mutta hauskasti. Psykologini, aivan ihanan herttainen nainen muuten, kertoi, että analyysissä menee aikaa, monta käyntikertaa, mutta on jotain mistä hän haluaa heti keskustella. Kiinnostuin heti ja oikein ojentauduin nojatuolissa. Arvelin, että jotain erikoista on paljastunut mun seksuaalisuudesta tai että nyt selviää kuka mä OIKEASTI olen. Psykologi kertoi, että tutkimusten mukaan monet samankaltaisia tuloksia saaneet ihmiset ovat tehneet itsemurhan lyhyen ajan sisällä testin tekemisestä.

Lamaannuin täysin. On totta, että kuolema on usein mun ajatuksissa ja joskus todella kaipaan loputonta unta, mutta että itsemurha? Olen testin ja psykologin mukaan myös selvästi masentunut.
Eihän tuo tietysti mikään ihme ole ja kummasti onkin tosiaan viime aikoina itkettäny ja väsyttäny. Tulevaisuuttakaan ei tunnu edes olevan olemassa saati jotain haaveita tai toiveita sitä koskien. Perhana. Tämäkin vielä. Ensin lähtee mies ja koira, sitten vielä järki ja elämä. En nyt kyllä jaksaisi olla vielä masentunutkin. Eronnut yksinhuoltaja konkurssissa ja masennuksessa. Eihän se käy.

Testit on testejä ja kertoo vain osan totuutta. Masennus on tosi asia, mutta hengissä ajattelin kuitenkin pysytellä edelleen. Lapset pitää mut elämässä kiinni vaikka kaikki muu menisi.

Mitäs nyt sitten. Mielialalääkkeet mulla jo on. Nukun yöni hyvin ja lepään muutenkin riittävästi. Syön suhteellisen terveellisesti. No, voisin mennä joskus ulos. Koiran lähdettyä en ole käynyt enää metsälenkeillä. Se täytynee aloittaa uudestaan. Täytynee myös myöntää tappionsa parisuhderintamalla ja tyytyä tähän elämään nyt tällaisena. Lopettaa toivominen ja aloittaa toipuminen.

Ehkä joskus vielä kirjoitan tänne jotain iloistakin. Sitäkin kun mun elämässä kaikesta huolimatta on.