Rummutusta

Pääsin viikko sitten osallistumaan yksityiseen ihan vain minulle järjestettyyn rummutusmatkaan. Kyse oli shamanismista, mutta koska minulla ei juurikaan ollut aiheesta muuta tietoa kuin nopea nettiselaussivistys, suhtauduin siihen etukäteen lähinnä rentotushetkenä.
Rummuttaja tarjosi tätä tilaisuutta jo syksyllä, mutta oloni oli silloin niin ankea ja synkkä, että katsoin parhaimmaksi lykätä sessiota. Rummutusmatka ja shamanismi kuulosti silloin pelottavalta. Pelkäsin kai, että mun mieli hajoaa lopullisesti, romahdan tai jään jonnekin "matkalle" pysyvästi. Nyt olen ymmärtänyt, että näitä tuntemuksia ja ajatuksia on syytäkin kuunnella. Intuitio tietää parhaiten mikä milloinkin auttaa ja mikä ei. Nyt aika oli sitten oikea - olo valoisa ja toivorikas.
Rummutus tapahtui ystäväni kodassa. Teimme tulet ja rauhoituimme hetken jutustelemalla niitä näitä. Mörkö-koira oli mukana ja aika nopeasti sekin rauhoittui mun viereen makaamaan. Kun rummutus alkoi mietin etten ollut koskaan kuullut niin vaikuttavaa ääntä. Rummutus tuntui koko kehossa ja rentouduin välittömästi. Myös mielikuvamatka alkoi saman tien. En kerro tarkemmin mitä matkalla tapahtui, mutta siellä hyvästelin ja siunasin kohtuuni kuolleen ensimmäisen lapseni. Koskaan aikaisemmin keskenmenon jälkeen en ollut tietoisesti ajatellut tai surrut tuota lasta. Oli siis jo korkea aika. Matkalta palattuani tunsin, että jotain hyvin merkittävää oli tapahtunut ja myös muuttunut - minussa. Tunsin viimein rauhaa ja sellaista vahvuutta joka kumpusi jostain syvältä sisältä.

Todennäköisesti jatkan tällaisia matkoja, koska kaipuu takaisin jäi. Olo on ollut myös paljon levollisempi rummutuksen jäljiltä. Palasin eilen siskoni luota jonne matkustimme Murusen kanssa melkoisen monta tuntia junalla. Aikaisemmin olisin ollut hermoraunio tuollaisen matkan jälkeen, mutta nyt olin rauhallinen ja tyyni. Siitäkin huolimatta, että Murunen juoksi ja kiipeili väsymyksestään huolimatta ja tutustui myös estoitta muiden matkustajien laukkujen sisältöihin... Takaisinpäin matkustaessa tyyneyteni jo rakoili joten rummun vaikutus ei taida ikävä kyllä olla pysyvä.

Lomaltapaluu

Ei ole kuukauttakaan siitä, kun manasin tätä erakoitumistani ja toivoin jotain joka veisi välillä kodin ulkopuolellekin. Sitä sain mitä tilasin. Kaksi viikkoa olen ollut reissussa ja ensi viikolla lähden taas. Oikein mukavaa vaihtelua, mutta kyllä tällanen kevyterakko reissussa ressaantuu. Ensin tuli äkkilähtö Viroon Pikkumurun isän puolen sukulaisiin vakavan sairastapauksen vuoksi. Samalla sain pahoiteltua Aan äidille jouluista poissaoloamme Murusen kanssa. Matka meni hyvin - potilas toipui teholta ja Murunenkin kesti pitkän matkan mhienosti. Virosta palattiin kotio sunnuntai-iltana ja maanantaiaamuna oltiin jo tyttöjen kanssa matkalla kohti Savonlinnaa meidän tuetulle talvilomalle.
KOKO matkan halki Suomen satoi lunta ja räntää ja tiet oli pelottavan liukkaat. Kolme lasta ja koira autossa, kalistakin kalliimpi lasti, vastuu painoi hartioilla niin, että migreenihän siitä puhkesi. Onneksi kuitenkin vasta perillä. Ja perille päästiin! Tuntien ajomatkan jälkeen, hengissä, ABC-ruualla ravittuna ja minä tosi ylpeänä omasta jaksamisestani.

Loma oli oikein mukava. Varsinkin se ruoka joka tuli kolme kertaa päivässä valmiina tarjolle. Kolme kertaa sen myös joku muu korjasi pois ja tiskasi ja siivosi. Minä vain nautin! Kohde oli Savonlinnan Spa Hotel Casino ja kasvisruoka oli todella ensiluokkaista! Savonlinna oli myös kiva kaupunki ja varmasti oikein nätti ja idyllinen varsinkin kesäaikaan. Olavinlinnassakin käytiin ja kierrettiin monta monituista kirppistä. Loman järjestetty ohjelma oli sen sijaan pettymys. Lasten ohjelmat oli tarkoitettu vain yli kolme vuotiaille joten Murunen oli liian pieni ja isommat taas liian isoja innostuakseen piirileikeistä. Huokaus. Jonkin sortin lapsiparkki olisi ollut hieno juttu. Yhtenä iltana jätin pikkuisen isommille tunniksi hoidettavaksi ja menin energiahoitoon. Koko viikon jatkunut päänsärky jäi sinne ja lisäksi sain tarot-korttien luennan. Kylläpä oli viihdyttävää! Parhaiten luennasta jäi mieleen se, että korttien mukaan painajainen on takana, mutta taistelu on edessä. Niin parisuhteessa kuin minussa itsessänikin on nyt näennäisesti levollinen vaihe, mutta tiedän, että vaikeudet ei ole ohi. Eihän ne tietenkään koskaan ole, mutta jotain perustavaa laatua olevia asioita ja kipukohtia tulee kohdattavaksi hyvinkin pian. Miten mä osaan ne asiat kohdata - se kait määrittää taistelun vaikeuden.

Ihime

Meillä on pari kuukautta käynyt perhetyöntekijä jonka apu ja läsnäolo on ollut mulle aivan korvaamatonta. Täti tulee joka toinen viikko heti aamupäivästä. Tärkeintä on se, että tiedän jonkun käyvän meillä etten aivan erakoidu ja sitä myöten synkisty. Tärkeää on myös lapsenhoito-apu. Sillä aikaa kun täti leikittää Pikkuista minä saan rauhassa käydä Mörön kanssa lenkillä. Tänäänkin lompsittiin kurakelissä läheisellä kalliolla jököttävään vesimökkiin tarkistamaan, että siellä on kaikki kunnossa. Meillä on näet sellainen luksustuote käytössä kuin oma vesi.
Tällä kyseisellä tätillä on asperger-poika ja hän on myös opiskellut nepsy-valmentajaksi. Hänellä on siis vuosien omakohtainen kokemus siitä mistä minä olen "kärsinyt" lähes koko A:n kanssa yhdessäoloajan. Ja nyt tullaankin siihen ihmeeseen. Myös A oli viime kerralla paikalla, kun Täti tuli ja se keskusteli! katsoi silmiin! kertoi tunteistaan!!!!! puhui nätisti minusta!!!! Minä olin niin järkyttynyt ja liikuttunut, että itkeskelin tämän tästä, mutta kerrankin ymmärsin olla hiljaa ja KUUNNELLA. Ymmärsin niin monta asiaa A:n vaikeuksista ja erilaisuudesta. Ymmärsin myös miksi parisuhdeterapiassa käydään. Oikea ihminen oikeassa paikassa voi saada pahastikin lukkiutuneen tilanteen laukeamaan muutamalla lauseella ja lempeällä lähestymisellä. Ymmärtämällä.

Tuon päivän jälkeen kaikki se mikä oli ollut mussa vihana ja katkeruutena muuttui takaisin rakkaudeksi eikä ollut epäilystäkään mitä elämässäni haluan - ja kenet. Rakastan A:ta ja haluan perheeni takaisin yhteen, vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että osan ajastaan A viettää omalla asunnollaan. Me saadaan ja voidaan rakentaa juuri sellainen elämä kuin meille sopii ja on parasta. Voi kuulkaa, kuinka ihanaa on olla täynnä toivoa ja uutta uskoa. Olen niin kiitollinen perhetyöntekijälle, neuvolan tätille joka huomasi tilanteeni ja Tätin tänne lähetti ja sille taholle joka on meidät hyväksynyt tämän avun piiriin. Kiitos.

Tänään Täti toi Autismin talvipäiviltä meitä varten keräämäänsä materiaalia. Niin paljon lisäapua ja kuntoutusta ja vertaistukea on saatavilla, kun joku sen äärelle ohjaa. Ensi kerralla, kun Täti tulee on myös A taas paikalla ja jutellaan meidän tulevaisuudesta. Miten käytännössä aletaan hoitaa A:n tilannetta ja meidän perhettä. Olisi tärkeää, että A itse kokisi tarpeelliseksi diagnoosin. Virallista tietä etenemällä voisi A saada kuntoutusta ja sitä kautta lisää itseluottamusta. Ja me päästäisiin yhdessä muiden "assien ja nenttien" (asperger-tavis eli neurotyypillinen) kanssa parisuhdeleireille ja tapaamisiin. A:kin voisi huomata ettei kaikkien ihmisten kanssa oleminen tai juttelu välttämättä ole sille piinaa.

Elämä ja rakkaus on ihmeellistä!

Ensimmäinen kerta - toimeentulotuki

Että tuota... imuroin piiiiiiitkästä aikaa myös soffan alta ja takaa.... Soffanalusta tuntuu olevan semmonen musta aukko joka oikein imee kaiken irtotavaran puoleensa. Oli rusinoita, kirjoja, keittiövälineitä, leivänkannikoita, leluja sun muuta noiden valtavien pölykoirien lisäksi. Ei ole ihme, että viikonloppuisin soffalla nukkuessa on vähän nenää kutitellu.

Esikoisella leikattiin viikko sitten nielurisat. Itse toimenpide oli nopea ja tehtiin päiväkirurgisessa nukutuksessa. Jälkeenpäin on ollut kipuja ja turvotusta. Kipulääkkeet väsyttää ja saa voimaan pahoin. Eipä tuo ole juuri muuta jaksanut kuin nukkua ja vähän katsella elokuvia i padilta. Syöminen on tietysti hankalaa vieläkin eikä sitä jäätelöäkään jaksa loputtomiin syödä. Olen tehnyt sosekeittoa, keittänyt kananmunia ja muusikin on ollut helppo syötävä. Sairaslomaa on kaksi viikkoa vuotoriskin takia, mutta tänään tyttö käväisi jo koulussa vähän kokeilemassa. Puoliltapäivin hain kotio samalla kun me Pikkumurun kanssa käytiin perhekerhossa kahvittelemassa. En ole edelleenkään ystävystynyt muiden äitien kanssa. Tunnen aina olevani jotenkin erilainen ja vähän outo. Johtunee osittain ainakin mun huolista oman mielenterveyteni suhteen. On vaikeaa olla luonteva, kun koko ajan miettii onko outo :)

Kävin tänään myös lastenvalvojan juttusilla. Isompien tyttöjen elatusmaksut täytyy tarkistaa ja todella toivon niiden nousevan edes vähän. Pikkumurun suhteen taas keskusteltiin yksinhuoltajuudesta minulle. A ei voi olla kenenkään lähiomainen tai huoltaja aspergerinsa vuoksi. Ei hän täysin kykenemätön ole asioita hoitamaan, mutta kun käytännössä kaikki kuitenkin lopulta jää minun hoidettavakseni niin on helpompaa, että se on selvästi sovittu. Näin lapsen papereita ei edes mene muualle kuin minulle eikä mun tarvitse pyytää A:n allekirjoitusta jokaiseen lasta koskevaan paperiin. A tuntuisi olevan ok asian suhteen, koska tapaamisiin tämä ei vaikuta mitenkään.
On ollut todella tiukkaa taloudellisesti. Lastenvalvojan luona rohkaisin mieleni ja kysyin toimeentulotuesta. Oli pakko, ensi viikoksi ei olisi ollut ruokarahaa. Hävetti ja itketti. Ajattelin, että olen huono, kun en saa omaa talouttani pyörimään. Lastenvalvoja teki laskelmat ja tajusi ahdinkoni. Sanoi, että tukea olisi pitänyt hakea jo monta kuukautta sitten ja teki hätäpäätöksen jolla saan huomenna tilille ruoka- ja bensarahaa. Jotenkin typerästi ajattelin, että on omaa syytäni, että on niin tiukkaa. Ajattelin, että sossussa sanottais vaan, että mene töihin, jos et pärjää. Miten nämä kuukaudet on sitten pärjätty? Olen karsinut kaikki ylimääräiset menot - ei lehtiä, ei ulkona syömisiä, ei uusia vaatteita, tarjousruokaa ja oman kellarin pottua. Olen myös myynyt kaikenlaista omaisuuttani - koruja, vaatteita, kirjoja. Luottokortillekin on silti ikävä kyllä kertynyt taas velkaa.
Ahdistus siitä miten pärjätään on ollut melkein päivittäistä, mutta hyvä koulu tämä on ollut. Ensi kuuksi on jo aika sosiaalitoimistolle eikä tarvitse enää nälkäkuolemaa pelätä.

Pikkuväen vierailuja odotellessa..

Ihan itse kuulkaa askartelin tuommoisen kuvassa nuolen kohdalla olevan haltia-oven pikkuväelle - rakenna niin "ne" tulee. Ei, en ole tullut hullummaksi, pitkästä aikaa vaan toteutin luovaa puoltani. Yleensä itsekitiikki tyrmää kaikki ideat ja yritykset ennen kuin saan edes aloitettua, mutta muutaman tonttuoven sain valmiiksi. Saranoineen kaikkineen. Nyt saa tontut ja keijukaiset muuttaa vaikka asumaan tai ihan vaan kyläillä.

Hankin jokin aika sitten leipäkoneen, koska olin vakuuttunut siitä, että sen ansiosta meidän kodista tulee entistäkin kodikkaampi. Tulihan siitä. Kone on leiponut leipää kuukauden päivät melkein päivittäin, mutta vasta eilen sain koostumuksen kohdalleen. Syötiin tyttöjen kanssa iltapalaksi koneen ajastuksella leipoma limppu aivan höyryävänä voin ja juuston kanssa. Ja kyllä oli ihanaa, kuppi teetä ja kaikki mun typykät tuoreen leivän ääressä. Suosittelen ehdottomasti! Ei vaivaamista ja taikinaisia käsiä, ei kohottamisia eikä leivän pyörittelyä niin että jauhot pöllyää. Ainekset vuokaan ja kansi kiinni, siinä se!

Nuhaa ja hammastenkiristystä

Viikko on kulunut nuhanenien niistämisessä ja hammaslääkärillä hypätessä. Kummallakin isommalla on oikomisprosessi meneillään eikä loppua näy. Isommalle laitetaan piakkoin pysyvät kojeet ja nuoremmalla on sellainen silikoninen yömuotti. Tästä saavat kyllä vapaasti syyttää vanhempiaan. Kummallakin meillä on vinot hampaat ja ahdasta riveissä. Minä olen aikuisiällä oiottanut omani siksi kannustan kovasti tyttöjä hoidattamaan niin rahaa ja aikaa vievät projektit kouluaikana. Toki tuollaiselle yläasteikäiselle on kauhistus se miten raudat vaikuttaa ulkonäköön, mutta olen lohduttanut ettei ne näy mihinkään kun ne ei koskaan hymyilekään. Tuo teini ainakaan.

Taannoinen elokuvaprinssini on pitänyt yhteyttä ja maksoi sen hotellin mun tilille :) Kivasti tehty. Eihän tällaisella yksinhuoltajalla joka kodinhoidontuella nitkuttelee ole varaa hotelleissa hurvitteluihin. Ehkä jatkoakin siis joskus seuraa? Siksi kai prinssi sen maksoi, vaikkakin jälkikäteen.
Olin viikolla kirjoittamassa postausta mun olohuoneen ikkunaan kopsahtelevista linnuista otsikolla "huonoja enteitä". Luonnollisesti alan aina ensimmäisenä murehtimaan kynsiä järsien "että mitä kauheeta tää ny tiätää?" Musta kissa, linnut, koiranhaukku yöllä, painajainen avaruusolioiden invaasiosta, kaurahiutaleiden loppuminen kesken aamupuuron keiton - ihan mikä vaan saa mut nykyään panikoimaan. Olen aina ollut tällainen lasten pikkulapsiaikana, mutta nyt etenkin asuessani täällä syrjässä. Noh, niitä lintuja lensi ikkunaan siis kolme melko lyhyen ajan sisällä. Yksi tintti kuoli heti, yhden lopetti kissa ja viimeinen, jonkin sortin haukka nokasta päätellen, jäi ikkunan alle niska luonnottomasti vinossa nytkien. "Mitä tää ny tiätää ja mitä mä ny teen, jos ei se kualekkaan ittestään?" Soitin isälleni joka neuvoi erinäisiä lopettamistapoja ja sitten googleen selvittämään mitä tää tietää, kenen kuolemaa. Sydän kylmänä laitoin Pikkumurun päiväunille ja sitten hanskat ja lapio käteen ja itku silmässä ulos. Kiitos ja ylistys ja ihmeiden ihme! Haukka oli noussut siivilleen! Jos ei sitten kettu ehtinyt viedä, mutta tuskin keskellä päivää talon pihasta sentään. Ja kissakin oli sisällä. Noh, mitä tämä ny sitte tiätää? Itse tulkitsin tapausta vähän kuin Feeniks-lintua - että tuhkasta vielä noustaan ja vaikka juoksis kovaakin vauhtia päänsä kiviseinään niin siitäkin voi selvitä.

Viikonloppu oli tavallisen raskas. A paikalla. Minä ja lapset kipeinä. Hermot oli niin kireällä, että oikein kuulin kuinka ne natisi. Kävin lenkillä koirien kanssa, kolasin pihaa ja nukuin päiväunia. Annoin A:n hoitaa Pikkumurun ihan kokonaan, mutta silti oli kurja olla. Sattumalta avasin lauantai-iltana Caroline Myssin kirjan Hengen anatomia ja luin kappaleen tunteiden vaikutuksesta terveyteen ja sairauksien kehittymiseen. Sanoohan sen järkikin ettei tee hyvää fysiikalle, että on jatkuvassa stressitilassa ja melkein aina vihainen. On eri asia suuttua ja purkaa se, mutta vihaan jumiutuminen - se ei tiedä hyvää. Minä olen jumiutunut ja tunnen vihaa ja katkeruutta. Shamaani-ystäväni neuvoo aina pyytämään apua, enkeleiltä ja Rakkaudelta. Vihaisena ja turhautuneena tuo ei oikein tahdo onnistua, mutta koirien kanssa metsässä polvistuin hetkeksi ja pyysin ettei tämä enää jatkuisi kauaa. En halua elää enää näin. Vihaisuus kuluttaa ja tekee musta ihmisen joka en halua olla.

Melkein kuin elokuvissa

Kuva täältä

Ylläolevat rakastuneet pusuttelevat Pariisissa, mutta minäpä olen pussaillut tänä viikonloppuna melkein kotinurkilla! Kyllä tämä elämä vain yllättää. Juuri kun olin täälläkin huokaillut sopimattomia ehdokkaita ja yksinäisyyden kiroa niin kas kas, elämässäni piipahti mies menneisyydestä. Mies oli tullut käymään hautajaisissa kotikylässä ja kysyi voitaisiinko tavata pitkästä aikaa. Joskus kauan kauan sitten meillä oli pientä sutinaa ja siitä lähtien on pidetty yhteyttä harvakseltaan. Viime tapaamisesta oli kulunut jo kolme vuotta.
Minä jätin lapset kotio A:n hoiviin ja otin ilolla kutsun vastaan. Mentiin syömään läheiseen kaupunkiin, italialaiseen ravintolaan jossa olen jo pitkään halunnut käydä. Söin Napolilaista herkkua - munakoisoa niin hyvässä tomaattisoossissa, etten ole tainnut niin hyvää soosia ennen syödä. Lasilliset punaviiniä ja tuntien jutustelu, ja vähän silmiin tuijottelukin. Kummankin suhde on juuri päättynyt ja aivan arkisesti voin todeta, että seksi pyöri mielessä koko ravintolaillallisen ajan.

Meidän piti mennä elokuviin, mutta myöhästyttiin näytöksestä ja elokuvateatterin ovella Mies suuteli mua. Otti mun kasvot käsiinsä ja suuteli, pehmeästi ja hellästi. Se oli ihanaa. Siitä oli niin kauan, kun joku on osoittanut avoimesti ihailunsa ja halunsa. Olin valmis siltä seisomalta vaikka Toyotan takapenkille. Mentiin sitten kuitenkin hotelliin. Käveltiin tuulisen pimeän kaupungin halki - käsi kädessä, sanaakaan sanomatta - ja kirjauduttiin sisään ensimmäiseen vastaantulevaan hotelliin.

Otin illasta kaiken irti. Kaiken sen huomion ja hellyyden ja ihailun jota vaille olen jo vuosia suhteessani jäänyt.
Kohtaaminen jonka tulen muistamaan kauan. Tätä mä kipeästi tarvitsin - minä ja mun luhistumassa ollut itsetunto. Hyvä seksi ja varsinkin toisen ihmisen turvallinen läheisyys auttaa niin moneen kipuun, niin fyysiseen kuin henkiseen. Tuota iltaa on mukava vaalia muistoissa ja auttaa se tulevaisuuden haaveissakin. Tämä ei ollut minun elämäni mies, mutta oli tärkeä mies juuri tähän hetkeen.

Ai miten niin melkein kuin elokuvissa? No, minä maksoin sen hotellihuoneen. Tämä oli siis myös mun ensimmäinen maksullinen seksikokemukseni ;)

Kyyninen, mutta viehko

Tyypillinen pikkulapsitalous - kaikki on nostettu korkeammalle. Voisikohan ittelleenkin rakentaa sellaisen kissankiipeilypuun jotta pääsisi katonrajaan välillä lepäämään?

Sen suklaarasiaan sukelluksen jälkeen olen joutunut aivan hunningolle. Suklaasta olen pysynyt sittemmin erossa, mutta pullaa ja keksiä onkin sitten taas mennyt melkein päivittäin. Se on kyllä salakavala koukuttaja tuo sokeri. Ilman pärjäsi ihan hyvin, mutta heti kun pääsin sen makuun niin pakko on saada lisää. Ostoholismiakin on esiintynyt. Lupasin etten osta tänä vuonna yhtään uutta vaatetta. No, vanhoja ja käyettyjä olenkin ostanut sitten kahta kauheammin... Rahapussin pohja näkyy jo ja laskujakin pitäisi vielä maksella. En ole näillä asioilla nyt liikoja stressannut, mutta ryhtiliike on taas tehtävä. Itseään kai voisi opetella lohduttamaan muutoinkin kuin sokerilla ja rahalla.

Kävin vähän selailemassa nettitreffi-ilmoituksia (nyt punastun ja nolottaa). Vaikka siellä oli päällisin puolin ihan kivankin oloisia ilmoituksia niin silti tuli vain surkiampi ja yksinäisempi olo. Surkeaksi mielen veti se, että kaikki uuteen parisuhteeseen liittyvä tuntuu niin toivottomalta. Tietenkin A:n lähdöstä on vasta kulunut niin vähän aikaa ja sen viikonloppuiset lapsenhoitokäynnit ei auta eroprosessissa. Mutta mietin myös ilmoituksia lueskellessani, että mikä osa niissä on totta ja mikä sepitettyä. Millaisen profiilin itse kirjoittaisin? Tuskin ainakaan mainostaisin masennusherkkyyttäni ja pakko-oireesta toipumista. Olisin kiertoilmaisuin esitettynä "herkkä ja viehättävä". Uudelta mieheltä vaatisin, että minun lapsiin täytyy hänenkin suhtautua kuin omiinsa, mutta jättäisin kertomatta että itse en samaan taitaisi pystyä. En kertoisi sitäkään, että lapset on mulle pyhä ja mies tulee aina vasta toisena. Mitä kaikkea on siis näiden  elämänkumppania  etsivien miesten profiilikirjoitusten rivien välissä? Elämää kai vain - niin kuin meillä naisillakin - kipuineen ja särkyineen.

Huomasin taas kerran, että olen kyynistymässä ja katkeroitumassa. Hyvin harva asia tai ihminen saa mut tätä nykyä nauramaan. Eikä vika liene ihmisissä tai maailmassa. Ennen olisin hyrissyt onnesta, jos mies osoitti kiinnostuksensa. Nyt marisen heidän ominaisuuksistaan ja motiiveistaan. Pitäisi ottaa ilo irti siitä missä sitä iloa vielä on. Onkohan musta tulossa kuivan käläpäkkä akka?

Toisaalta lasken edukseni sen, etten enää viitsi leikkiä miessuhteilla. Se ei huvita eikä tuo mitään oikeaa iloa. Kaipaan iloa aidoista ystävyyssuhteista, en suhteista joista jo ennen alkuakin tietää ettei tule onnistumaan. Torjun siis tuon käläpäköitymisen, mutta iloa tarttisi elämässä olla enemmän. Mistähän sitä löytäisi? Vai onkohan se vain asennekysymys. Voi kunpa löytäisin oikean emäntäkuoron jossa saisi laulaa kovaa ja korkialta ja käytäis esiintymismatkoilla Euroopassa ja meillä olis samanlaiset nätit mekot päällä.

Hyvää yötä!

Valmiina taistoon

Sain juuri Pikkumurun päiväunille ja olisin mielelläni jäänyt sinne itsekin, mutta parempi säästää väsymys iltaan, että saisi sitten täysikuun aiheuttamat univelat nukuttua. Mörkö herätti meidät yöllä raivoisalla haukkumisella. Se hyppäsi sänkyyn mun viereen haukkumaan keittiöstä kuuluvalle mekkalalle. Vahtikoira joka piiloutuu mun selän taakse.. Haukkuun herännyt itkevä lapsukainen syliin ja keittiöön katsomaan mikä metelin aiheutti. Kissa hyppi seinille ja pöydälle koska vessan ovi oli unohtunut kiinni eikä se päässyt laatikolleen asioimaan. Havahduin tämän episodin seurauksena siihen, että mulla ei olisi mitään kättä pidempää makuuhuoneessa mikäli oikea rosvo tunkisi sisään. Tästä viisastuneena laitoin marmorisen talousrullatelineen vaatekomerooni pahan päivän tai yön varalle. Turha siis tulla kutsumatta sillä täältä pesee! Pieni vainoharha sallittaneen mettillä yksinään lasten kanssa asuvalle heiveröiselle naisihmiselle.

Mut on huomattu. Kaksi miestä on ottanut yhteyttä. Kunpa ne vaan oliskin ollut Intiaani ja Tarzan, mutta ei, ovat Juntti ja Varattu. Rumasti sanottu tuo juntti, mutta mitä muuta voi sanoa ihmisestä joka puhelimessa kysyy vastaeronneelta kolmen lapsen äidiltä "onko jo uusi sonni talos?"? Yäk. Toinen taas on ystävä menneisyydestä joka selkeästi kipuilee parisuhdekriisiä ja kaipaisi uutta piristystä elämäänsä. Niinkuin minä nyt ketään pystyisin piristämään. Vainoharhainen synkistelijä, vaikkakin kaunis sellainen ;)
En tiedä tarkoittaako tämä nyt sitä, että toivoa on tulevaisuudessa vai juurikin päinvastaista.

Haaste

Sain mukavan haasteen Rynttyliisalta johon tietysti tartun. Mikäs sen mukavampaa kuin kertoa itsestään :) Tässä siis 11 asiaa minusta;

1. Pelkään peilejä niinkuin haastajanikin. Mulla on niitä kotona aika vähän ja ne harvat ohitan pika-askeleilla katsomatta sinnepäinkään. Pelkään, että peilissä vilahtaa jotain muutakin kuin minä. Mommani sanoi joskus herkässä lapsuudessani, että yöllä ei saa katsoa peiliin koska sielu pelästyy. Vähemmästäkin peilinsä vie komeroon piiloon.

2. Pelkään myös rullaverhoja ja viherkasveja. Luin lapsena kummituskirjaa jossa yhdessä tarinassa ikkunan taakse ilmestyi nunnan haamu. Tuolloin oli huoneessani viallinen rullaverho joka äkkiarvaamatta joskus räpsähti ylös. Joka kerta olin varma, että siellä se nunna lymyää mun ikkunan takana. Viherkasveja olen aina pelännyt ja inhonnut koska ne näyttää siltä, että aikovat yön pimeydessä kietoutua pahaa aavistamattoman nukkujan ympärille ja aamulla löytyy vain vihreä muumio.

Näin siinä käy, kun viherkasveja hyysää. Kuva täältä.

3. Kun joku kertoo oikein inhoittavaa tarinaa sairauksistaan tai kolhuistaan niin mua sattuu takapuoleen...

4. Rakastan Euroviisuja.

5. Ammun tosi hyvin ja välillä muistan olla katsomatta aseen piippuun, että onko se ladattu...

6. Kun muut haaveili lapsena lääkärin ja opettajan ammateista niin minä aioin intiaanin vaimoksi. Tai Tarzanin, koska joku muka tiesi ettei intiaaneja ole enää olemassa.

Ooooooooh! Kuva täältä.

7. Olen kerran laulanut niin huonosti karaokessa, että yleisö lähti pois.

8. Hercule Poirot, Neiti Marple ja Sherlock Holmes. Täytyykö tätä selittää.

9. Olin jo lapsena herkkäuninen ja yritin pakottaa samassa huoneessa nukkuvan sisareni nukkumaan hengittämättä, että MINÄ saisin nukuttua.

10. Suosikkivaatteeni on pilkkihaalari.

11. Rinnanympärykseni oli ennen tasan metri, kolmen imetyksen jälkeen se on 98 cm. Minne se on mennyt se kaksi senttiä? Ja toinen rintoihin liittyvä asia; en käytä rintaliivejä sunnuntaisin - pyhitän lepopäivän omalla tavallani. Kokeilkaa naiset, tosi vapauttavaa!

Huh, olipas se vaativaa. Vielä jää vastattavaksi 11 kysymystä, mutta jatkan joskus toiste.

Sain tänään sähköpostiin iloisen viestin. Meille on myönnetty tuettu loma maaliskuulle! Lähdetään tyttöjen kanssa ja Mörkön tietysti, kylpylähotelliin viikoksi. Inhoan kylpylöitä yli kaiken, mutta kärsin sen osuuden ihan mielelläni koska tiedän lasten nauttivan. Loppuaikahan voidaan tehdä jotain oikeasti kivaa kuten kiertää uuden kaupungin kirppareita! Hurraa! Kiitos ja ylistys, tämä loma tulee suureen tarpeeseen.

Repsahdus isolla ässällä

Olenko sanonut tuhannen kertaa, että mun kotio ei saa tuoda suklaata. Olen. Tuhannen kertaa. Ja mitä minun silmäni näkevätkään, sormeni aistivatkaan, sieraimeni haistavatkaan? SUKLAARASIA - sininen, kaksi kerrosta ja upean avaamaton - minun hattuhyllyllä. Piilossa kylläkin, mutta mun kuudetta aistia ei pakene mikään - ei ainakaan Fazerin sininen. Syödähän se piti, lupauksesta huolimatta. Ei edes tehnyt mieli, mutta en kerta kaikkiaan pystynyt jättämään sitä rasiaa sinne hyllylle. Suklaaholisti.

Tässä vaiheessa vielä muutama yksilö koskemattomana - siitä alemmasta kerroksesta...

Oikein holmusin koko rasian tyhjäksi. Kaksin käsin, hengittämättä - äkkiääkkiä etten vaan itte hoksaa mitä olen tekemässä. Ne pahatkin mä söin, mutta viimeisen kohdalla iski moraalinen krapula ja vein rasian ja sen yhden lattepötkylän roskiin. Huoh. Olo on aika kurja, repsahtanut ja mahakin kipiä. Siitäs sain. Syytän Aata. Se oli lahjoittanut kyseisen kovanonnen rasian vuokraemännälleen joka oli palauttanut sen koska "ei yksin jaksa sellaista määrää suklaata syödä" what? Oli sen sitten unohtanut hyllylle viikonlopun käynnillään. Ei ollut siis mun syy..

Pikkumuru on kiukutellut koko päivän. Hampaita kai tulossa. Lapsi tukkii jokaiseen ahtaaseen paikkaan mitä tuvasta löytyy ja karjuu sitten kun pää kolisee. Myös kiellot saa aikaan valtaisan tunnemyrskyn. Onkohan yksivuotiailla joku uhmavaihe? Uloskaan ei päästy, kun mittarissa oli pakkasta melkein 30 astetta. Mörkökin kävi vain nopean kierroksen reviirimerkeillään ja luikki takaisin lämpimään. Luojan kiitos huomenna on Mll:n kerho ja päästään muiden ihmisten seuraan. Helpottaa äitiä ja lasta.
Laitoin sitten kiukuttelijan patapumiin ja imuroin samalla kun Pikkumuru kopisutti mua lusikalla takaraivoon.

Kiva 70-luvun fiilis kuvassa :)

Mörkö muutti taloon

Mörkö tarvitsi kodin ja minä tarvitsin koiran - ja niin meille muutti uusi asukas viikonloppuna. Perhe pyörittelee silmiään koska edellisen koiramme muisto on vielä niin tuore. Mutta minä en piittaa, niinkuin en yleensäkään, kun kyse on sydämen asioista. Minä vain tiesin, että Mörkö kuuluu meille. Ja hyvin meillä on yhteiselämän alku sujunut. Mörköllä on jo iän tuomaa seesteisyyttä ja palloleikkispurtteja otetaan harvakseltaan. Lenkillä käytiin tänään tasan niin pitkään, että tarpeet tuli tehdyksi - sitten Mörkö kääntyi kotiin. Olihan siellä kylmä. Mörkö ei ole kaunis ja ilmekin on aina tuommoinen ärtyneen surumielinen. Hampaat on sikin sokin, mutta niinhän ne oli joskus mullakin ennen oikomisia. Mörkö tuhisee yöllä mun sängyn vieressä eikä havahdu juuri mihinkään ja silti mulla on niin paljon turvallisempi olo. Koira on naisen paras ystävä.

Olen miettinyt miksi muiden on niin vaikea ymmärtää mun tunnemaailmaa. Olenko minä outo ja yliherkkä vai ovatko muut tukahduttaneet itsensä. Minä tunnun tuntevan liikaa ja liian usein, kun muista "ei tunnu miltään". Mulla tunnereaktio on välitön, oli kyseessä asia kuin asia. Se on välillä melkoisen raskasta - uutinen radiossa tai lehdessä voi saada mut pois tolaltani päiviksi. Televisiota osaan jo varoa, mutta muista medioista kauhut hyökkää yllättäen. Ruokakaupasta mun täytyy lähteä pois kesken ostosten, jos siellä on itkevä lapsi tai lapsilleen huutava äiti.
Sitten on tunteita jotka ylittää kaiken järjellisen puheen. Kuningatartunteita. Ne tunteet kertoo mulle mihin suuntaan olen menossa. Oikeaan vai väärään. Jos jostakin ajatuksesta tai asiasta saan tunteen, että näin on oikein, ei mua pysäytä mikään. Oikeuden puolesta ja vääryyttä vastaan - vaikka läpi harmaan kiven. Nyt kun asiaa mietin olen tainnut aika vähän asioita päättää järjellä. Olen ostanut talon tunnekuohussa ja yhden asunnon jopa käymättä edes paikan päällä, koska "se on keltainen ja mulla on siitä hyvä tunne..". Olen eronnut eläkevirasta huonon tunteen takia ja matkustanut yksin Afrikkaan koska "mun vaan täytyi". Olen antanut lapsen tulla koska "tunsin jonkun haluavan tulla" vaikka elämäntilanne ei ollut lapselle paras mahdollinen alku. Olen myös kerran luopunut kaikesta omaisuudestani koska "niin oli oikein". Ja nyt, kiitän itseäni viisaudesta ja rohkeudesta. Kauhistelijoita ja päivittelijöitä on ollut niin lähipiirissä kuin kauempanakin, mutta siitä huolimatta olen mennyt omaa tietäni. Onko se ollut hyvä tie? - mulla on kolme ihanaa hyvinvoivaa tytärtä, lemmikit, työ, kaunis koti ja olen saanut rakkautta hyvin paljon osakseni. Olen myös rakastanut - paljon ja lujaa :) Mielestäni aika hyvä elämä, tähän saakka. Mulle tunteet on ilmapuntari ja suuntaviitta. Ilman niitä en osaisi suunnistaa.

Kohta mulla on upea tukka ja leipäkone

Vuosi on alkanut aivan ylihienosti :) Oikeasti. Olen pitänyt lupaukseni ja välttänyt sokeria ja ostamista. Suklaata on helpompi olla syömättä kokonaan kuin vähentämällä ja ostamishimoa hillitsen välttelemällä kaikenlaista mainontaa. Syytän markkinavoimia siitä, että mun tekee mieli pikkumustaa ja leipäkonetta. Kun ihminen pukeutuu 60% valveillaoloajastaan kotimekkoon ja 40% pilkkihaalariin niin kylläpä se turha hankinta olis. Se pikkumusta.

Mulla on käynyt vieraitakin! Yleensä olen aina yksin lasten kanssa ja vielä omasta tahdostani, mutta kylläpä teki hyvää jutella oikeiden ihmisten kanssa. Viikonloppuvieraani oli ystäväni Shamaani joka on aina yhtä sykähdyttävä ilmestys täällä pikkukylällä oranssissa asussaan. Laitettiin yhdessä kasvisruokaa, poltettiin suitsukkeita ja annettiin toisillemme energiahoitoa. Minä kokeilin hoitamista ensimmäisen kerran ja voi ihmettä, kun huomasin, että tosiaan tunnen kipeät kohdat lämpimänä, tiivistyneenä kohtana kehon energiassa. Ihan siis koskettamatta! Kannattaa kokeilla tutun turvallisen ihmisen kanssa. Aluksi rentoudut, ajattelet hyviä ajatuksia ja toivot hoidettavalle kaikkea hyvää. Sitten vain kuljetat käsiäsi hoidettavan ympärillä tai päällä ja kuulostelet. Minä ainakin nukuin paremmin ja hetken koin myös rauhaa ja iloa. Pitkästä aikaa.

Sisäistä jutusteluanikin olen yrittänyt kääntää positiiviseksi. Toiveeni toteutumista varmistellen kehuskelen päivittäin upeaa tukkaani joka paksuuntuu päivä päivältä. Värikin on jotenkin hurmaavampi ja kiiltää kuin nämä meidän hiekkatiet sateen jälkeen ;) Tatuointia suunnittelen jo päässäni ja kohta alan siirtää kuviani luonnoslehtiöön.

Valtakunnassa asiat paremmin.


Tämä on sinulle Seppä :)

Toivotaan toivotaan!

Tajusin nukkumaan laittaessani, että juuri se lupaus jäi lupaamatta jonka piti siedättää mun kärsimättömyyttä ja impulsiivisuutta. Mitäs siitä, koska olen äärimmäisyyksien ja liioittelun ihiminen niin lupaankin NELJÄ asiaa. Ja se puuttuva oli; EN OSTA YHTÄÄN UUTTA VAATETTA KOKO VUONNA! Ostelen koko ajan vaikka rahaa ei olisi eikä varsinkaan oikeaa tarvetta. Tänä vuonna teen siitä lopun ja säästyneillä rahoilla hankin sen tatuoinnin.

Isojen tyttöjen isä perheineen tulee tänään käymään kylässä. Uusi vaimo on siistimisestä innostunut (=siivoushullu) ja ehkä vähän "hienompi" kuin minä. Mua naurattaa kun se salaa silmäilee mun täyttä tiskipöytää ja kissan raapimaa tapettia. Jostain kumman syystä tästä en tunne syyllisyyttä. Ehkä siksi, että muistan hyvin kuinka suurpiirteinen entinen rakas mieheni on siivon suhteen. Aikoinaan raskaana ollessani opiskellessani toisessa kaupungissa soitin etukäteen miehelle ja käskin siivota etten oksentaisi. Ja tämä ei kerrankin ollut liioittelua!
Puita täytyy kantaa ja tehdä tulet, että saadaan lämmintä vettä saunaan. Illaksi en taida laittaa muuta kuin pizzan. Rakettien suhteen epäröin edelleen. Tytöt haluaisi niitä, mutta minä pelkään ja inhoan sitä räiskettä ja vaakasuorassa suihkivia sähikäisiä. Luulen, että tinojen valaminen on tarpeeksi jännittävää meille.

Mutta ne toiveet. Suhtaudun tähän vakavasti ja hartaudella. En yritäkään nyt olla hurskas - maailmanrauhaa ja terveyttä olen toivonut niin monet kerrat, että kerrankin voin toivoa jotain muuta - pienempää, mutta silti tärkeää, mulle. (Näin sanoen sota syttyy tietysti huomenna ja saan klamydian uimahallista).

TOIVEENI VUODELLE 2014;

1. Toivon seksiä. Ei mitä tahansa hyppyytystä vaan ihanaa, rajua, silmitöntä, hellää ja mieletöntä rakkaudellista intohimoa. Se on paljon toivottu se, tiedän, mutta jos minä lopetan sokerin ja ostamisen niin piru vie kyllä mä olen sen ansainnu!

2. Toivon uutta koiraystävää. Elämä ilman koiraa - on elämää ilman varauksetonta rakkautta ja pidäkkeetöntä elämänenergiaa. Tärkeä voima mun läheltä puuttuu ja kaipaan vierellä tepsuttavaa ystävääni todella paljon. Toivon, että uusi koira on juuri se meidän koira - iloinen, viisas, rauhallinen ja lempeä - juuri sitä mitä minä haluaisin olla...

3. Toivon upeita ja paksuja hiuksia. Mun geeneissähän siis on normimaantieohutjaharmaalättänähiuslaatu, mutta toiveen lisäksi tämä onkin myös paranormaalitesti. Luin taannoin kirjan naisesta joka päätti tappaa kolme pahantekijämiestä ajatuksen voimalla siinä onnistuen - fiktiivistä tietenkin - mutta ajatus kiehtoi mua, ei se tappaminen vaan ajatuksen voima. Jos muuttaisinkin ajatukseni hiuksistani niin muuttuisiko hiuksetkin? Tulos nähdään vuoden kuluttua ja tämän onnistuessa - kuvitelkaa mitkä mahdollisuudet! :)

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin - oikein hyvää uutta vuotta kaikille!

Haaste

Kivulias tapa tällä nuorimmaisella - kiskoo nukahtaessaan mua hiuksista ja korvasta. Vauvoilla on kuulkaa melkoisen jymäkät käsivoimat! Mulla on korva kipeä ja punainen ja peiliin katsoessani huomasin myös, että osa otsahiuksista on katkennut ja tukka seisoo päässä kuin puolimohikaanilla.
Surkea viikonloppu takana. Aa käväisi yksin vanhempiensa luona ja tuli takaisin lahjojen ja syyllistävien joulutoivotusten kera (ainakin mä tulkitsin ne just sellasiksi). Mun ja pikkumurunkin oli tarkoitus alunperin mennä, mutta en kerta kaikkiaan jaksanut enkä kestänyt ajatusta joulusta vihollisen leirissä.. Mikä kumma siinä on, että poika on aina äidilleen enkeli? Ei me tyttäret kyllä yhtä paljon saada varauksetonta palvontaa osaksemme. Väitän.
Pikkumuru oli kuumeessa ja minä masennuksen syövereissä ja silti tunsin syyllisyyttä siitä ettei matkustettu satoja kilometrejä viettämään iloista joulua erotunnelmissa. Syyllinen ja huono ex-miniä.

Aa kävi ja kaikesta paineesta täyttyneenä puhkesin taas huutamaan. Oikein itsekin hämmästyin raivoani. Äänikin meni käheäksi, karjuin aivan estoitta. Mutta kyllä helpotti! Melkein kuin olis seksiä saanu. Jos polttaisin niin olisin vetäissy tupakin. Aan vointi ei ehkä ole kovin hyvä ja siitä tunnen SYYLLISYYTTÄ :D

Huomenna on tämän p*skan vuoden viimeinen päivä, kiitos siitä. Kylläkyllä, arvostan näitäkin kokemuksia varmaankin joskus kuolinvuoteella, mutta nyt vaihtaisin koko vuoden pois. Tai en, en vaihtaisi, pikkumurusta on ollut valtavasti iloa ja voi mikä kehitys lapsessa tapahtuu yhden vuoden aikana. Enpä siis vaihdakaan, mutta todella toivon tulevalta vuodelta parempaa esitystä. Mistä pääsenkin varsinaiseen aiheeseen. Olen päättänyt tykönäni, että tämä on sellainen ihmeiden vuosi ja vuodenvaihde jolloin saa toivoa kolme toivetta ja ne toteutuu. Aivan takuuvarmasti toteutuu. Mutta tähän takuuseen liittyy ehto; kolme toivomusta täytyy kuitata kolmella lupauksella. Haastan myös kaikki tämän lukevat samaan projektiin.
En ole vielä ihan varma lupausteni laadusta ja sisällöstä ne kun muotoutuu tässä pikkuhiljaa kirjoittaessani. Muutamaa olen kuitenkin miettinyt jo pidempään. Haluan luvata - ja myös toivoa - jotakin hyvin konkreettista ja näkyvää. En aio valehdella itselleni, että "laihdun 5 kiloa" tai luvata jotain epämääräistä kuten iloita jokaisesta luojanluomasta päivästä. Lupaan jotain pientä, mutta merkittävää ja symbolista, minulle. Symboliikka avautuu (ehkä) as we go on.

LUPAUKSET

1. Lupaan ottaa sen tatuoinnin jota olen suunnitellut jo pitkään (3 kuukautta).

2. Lupaan välttää sokeria koko piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkän vuoden. Olen suckerholic :o ja suklaa on pahinta huumetta. Olen aina (tänään) miettinyt miten mielialani muuttuisi, jos luopuisin sokerista. Tämä ei tarkoita fanaattisuutta - vältän, en huokaile vieraisilla rajoitteitani. Pulla silloin tällöin on ok, mutta suklaa ja keksit on kokonaan pannassa. Karkkia, limsaa tai jäätelöä en ole käyttänyt ennenkään.

3. Lupaan - ja tämä tuli vasta nyt, ja tämä on vaikuttavaa, behold! - Lupaan kutsua itseni takaisin.
Eikö? Pretty impressive. Muutama vuosi sitten silloisten elämänkokemusten järkyttämänä lupasin muuttua hyväksi ihmiseksi. Pieleen meni. Muutuin kyllä, muutuin sellaiseksi jonka ajattelin muiden silmissä olevan parempi, mutta minä katosin. Miksi? - kysyi eräs ystäväni kaffipöydässä muutama viikko sitten - siksi, että olin ennen kevytkenkäinen, manipuloiva, itsekäs ja petollinen. "Mutta jos sä olet sellainen?" - Luoja mikä viisauden helmi! Sellainen minä olin, mutta olin myös ilosilmäinen ja nauravainen, ja mikä tärkeintä - sain myös muut nauramaan. Nyt musta on hyvää vauhtia tulossa katkera ja harmaa ämmä. Se ei käy.


Toiveista lisää huomenna, mutta nyt hyvää yötä ja rakkautta ja kevytkenkäisyyttä koko maailmaan!

Kiitos

Kiitos teille ihanat lukijat - kommenteista, tuesta ja omista upeista blogeistanne. Olin jo synkistellyt bloginkin suhteen, ettei tällaista itsesäälin potemista kukaan tule toista kertaa katsomaan. Ja nyt mulla on 8 ihanaa lukijaa ja muutama satunnainen kävijäkin! Te annatte mulle uskoa ja toivoa elämään. Olette kaukana (kai), mutta kuitenkin kuljette mukana näiden blogikirjoitusten välityksellä. Jokaisella on omat murheensa, mutta silti tai ehkä juuri siitä syystä tarinoistanne huokuu iloa ja lämpöä. Elämä on juuri sellaista mistä blogimme kertovat, kaikkea sitä ja vielä enemmän. On hetkiä jolloin oma elämä tuntuu surkealta ja vähäpätöiseltä, mutta sen kertominen avoimesti voi auttaa jotakuta kanssakulkijaa vieläkin pimeämpinä aikoina, näin ainakin minun kohdallani. Kiitos siis teille kaikille, siitä että kerrotte omaa tarinaanne ja osallistutte minun tarinaani.


Tässä jotain positiivista mun elämästä. Kuva siltä ajalta kun pystyin vain vähäisessä määrin hillitsemään pakonomaista nyppimistä ja kuva nyt, tänään kun olen voiton puolella tässä asiassa. Kuka tietää missä asiassa voitan huomenna :)

Huvin vuoksi käytin vähän värikynää, kun olen aina haaveillut vihreistä silmistä

Lentävä Viestintuoja

Catrin Welz-Stein

P****n joulu ikinä - livahti suustani useammin kuin kerran aattona. Jouluun liittyy niin paljon tunteita ja muistoja, odotuksia ja paineita, että ne kaikki kun purkautuu saman päivän aikana niin jälki ei ole kaunista. Isommat tytöt oli isällään joten saatoin vapaasti heittäytyä lapselliseksi murjottajaksi. Kun radiossa soi tonttuhyppelöt ja kaikki paasaa rakkaudesta niin vähemmästäkin sitä synkistyy. Ainakin se jota ei kukaan hyppyytä eikä rakasta. Niin yksin niin yksin. Pakenin itseäni tyttöjen tyhjilleen jättämään vinttiin ja pysyin siellä piilossa raskaimmat tunnit. Sai Aakin viettää joulua hetken paineettomasti Murun kanssa. 

En ollut vain piruuttani kamala vaan olo oli oikeasti pirullinen. Vintissä kamiinaa lämmittäessäni mietin jälleen kerran kuolemista. Nikottelin, nypin kulmiani ja oikein kieriskelin itsesäälissä. Aikanaan palasin kuitenkin alas ja avasin uuden suklaarasian. Alkaa pikkuhiljaa ottaa päähän tämä olotila. Jospa se sitä myöten sitten helpottaisi.

Eilen tapahtui jotain hauskaa pihallamme. Äitini oli haravoimassa (!jouluna) tuulen irti riepottamia koivurisuja kun yhtäkkiä taloamme vastapäätä olevalta pellolta alkoi lähestyä jotain hopeaista ilmassa kieppuen. Äiti pysähtyi katsomaan ja kun hopeainen lähestyi äiti näki selvemmin sen olevan sellainen torilla myytävä sydämen muotoinen folio-ilmapallo. Sydän kulki tuulen mukana taloamme kohti ja äiti huomasi ihmeekseen, että siitä roikkui narussa lappu jossa näytti olevan kirjoitusta. Juuri kun äiti alkoi haravalla yrittää tavoitella sitä tarttui tuuli siihen ja tempaisi sen ylemmäs tavoittamattomiin. Pallo purjehti pihaltamme seuraavalle pellolle ja yli kuusimetsän näkymättömiin. Voi damn! Mitä siinä luki? Mitä viestiä se pallo kantoi? Illalla huvitin itseäni miettimällä vaihtoehtoja; "Rakastan sinua yhä", "Elämä voittaa", "Tämän viestin löytäjä voi kaivaa kultaharkkonsa seuraavasta paikasta; 22.37 E 63.24 N"... Kuka tietää. Ehkä jonkun pihaan viestinviejä laskeutui.  

Joulumietteitä

Lapset sai eilen todistuksensa ja sen kunniaksi vein kaikki kolme tytärtäni ulos syömään. Keskimmäisen käytösnumero kylläkin putosi kahdeksaan, mutta mun mielestä sekin oli vain hauskaa. Kummatkin vanhemmat tyttäret on aina olleet liian kilttejä ja kaikki omapäisyys heidän kohdallaan on vain suunta oikeaan. Mä olen muutenkin sellainen, etten oikein noista todistus- ja koenumeroista piittaa. Koko arvostelu- ja vertailu-asia on mielestäni turhaa, mutta en nyt tällä päälläni saa aiheesta mitään älykästä kirjoitettua. Tyttöjen kanssa suunniteltiin, että tehdään hampurilaislounaasta jokavuotinen jouluperinne. Oli kivaa ja Kirppunenkin oli ihan tohkeissaan, kun pääsi näkemään ihmisiä. On muuten hieman outoa, että yksivuotiaan hihkuessa "heeee-ii:tä" moni aikuinen kääntää katseensa pois. Eikö lapsia tarvitse tervehtiä?

Illalla keitin joulupuuron ja mantelin sai keskimmäinen. Kirppunen jota alan kutsua nyt Muruksi, koska ei se enää niin kirppu ole, yökkäs puuronsa rinnuksille ja ilmaisi selkeästi ettei tykännyt. Mahtoi johtua siitä, että maito loppui kesken ja puurosta tuli vesilisäyksellä liian "riisistä". Muut söivät kohteliaasti oman lautasensa tyhjäksi. Saunottiin ja syötiin suklaata ja aamulla saattelin tytöt junaan. Tämän joulun he viettävät isänsä perheen luona. Minä ja Muru jäätiin kaksistaan.

Tyttöjen lähdettyä talo hiljeni liikaa. Olen kulkenut koko päivän pyjamassa ja nukkunut aina kun Murukin. Yritän tsempata itseäni, että vietän vain rentouttavaa lojumispäivää, mutta tiedän etten saa itsestäni irti koska masentaa niin vietävästi. Isompien tyttöjen lähdettyä on enemmän lupa antaa sen näkyä. Jos olisi yhtään ylimääräistä rahaa niin menisin johonkin lähikaupunkiin hotelliin piiloon jouluksi. Muru ei vielä joulusta piittaa, tonttu on yhtälailla Nesbon kuva kirjansa takakannessa kuin se punapipoinen kääpiökin. Lahjoissakin kiinnostaa takuulla enemmän se paperi mihin ne on kääritty. Näin se oli isompien tyttöjen kanssakin.
En ole kuulkaa leiponut yhtäkään piparia ja tortutkin teki keskimmäinen. Lahjoja olen ostanut isommille mutten niitäkään ole saanut paketoitua. Kasvissyöjän ei tarvitse kinkusta murehtia, mutta jotain kai pitäisi joulupöytään kattaa. Jotain muuta kuin kaurapuuroa jolla tätä nykyä elän. Ja suklaalla. No, huomenna reipastun heti aamusta ja haen lanttulaatikkoa ja punajuuria kaupasta. Punajuuri-aurajuustovuoka on ainut perinne mun joulupöydässä.

En tiedä onko tämä kohtalo, mutta löysin heti metsänhoitokurssin, kun aloin sellaista etsiä. Kurssi järjestetään kohtuullisen matkan päässä, se on edullinen ja kaiken lisäksi tarkoitettu naisille. Kurssi kestää kuitenkin kokonaisen vuoden ja vaikka tapaamisia on vain lauantaisin mietin silti jaksanko. Jaksanko? Ilmoittautumisaikaa on vielä, mutta kurssi alkaa jo tammikuun puolessavälissä. Voisi se kyllä tehdä hyvää. Ajatella muita asioita ja päästä täältä neljän seinän sisältä välillä toisenlaisiin ympyröihin. Mietin joulun yli.

Mietin tässä tätä joulua ja joulutunnelmaa. Minä olen aina ollut meidän perheessä se joka hössöttää, ei ruokia tai siivoja, mutta tonttuja ja sitä taianomaista tunnelmaa. Minä pakotin vielä aikuisenakin sisarukseni katsomaan piirrettyjä aattoaamuna. Nyt en jaksa. Mutta olen päättänyt vakaasti etten ala sitä suremaan tai surkuttelemaan. Tänä vuonna on tällainen joulu. Ei ehkä iloinen, mutta rauhallinen ja hiljainen. Vuosien kuluttua tämä tulee varmasti olemaan yksi niistä jouluista jonka muistan. Vaikka oli surua ja vaikeakin olo sain viettää sitä Muru kainalossa kaikessa rauhassa. Ilman hässäkkää saan varmasti tämän joulun tunnelmasta jotain aivan uudenlaista.

Hyvää joulua kaikille.

Vieläkin hengissä

Otsikko on vain puolivitsi. Rankkaa on ollut ja on edelleen. Mutta täällä sitä vain sinnitellään ja on ollut jopa muutama hetki, että olen iloinnut. Tuo ylläolevassa kuvassa kiipeilevä kekara on yksi niistä ilon aiheista. Se kiipeää aivan joka paikkaan ja mitä ylemmäs se kiipeää sitä varmemmin unohtuu alastulon taito. Olisiko tässä esimerkki mullekin? Luottaminen. Kirppunen luottaa täydellä varmuudella siihen, että pärjää ja osaa. Ja jos ei pärjää niin joku muu auttaa. Näinä muutamana erityisen vaikeana viikkona olen saanut apua odottamattomilta tahoilta. Neuvolan täti soitti ja TARJOSI apua perheeseemme. Olen ymmärtänyt, että vaikeissa tilanteissa olevat perheet jäävät pitkiksi ajoiksi ilman apua vaikka sitä toistuvasti pyytävät ja minä saan sitä pyytämättä! Kiitos ja ylistys. Meille tulee siis ensi vuoden alusta ihminen joka käy täällä kotona ihan vain meitä auttamassa. Kunnassa on kaksi perhetyöntekijää; seitsemän lapsen äiti ja miespuolinen työntekijä josta en tiedäkään muuta kuin sukupuolen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miten kehtaan ottaa vastaan apua 7-lapsen äidiltä, kun itsellä on vain kolme. Toinen ajatus oli, että onkohan se mies nuori ja hyvännäköinen... Ei täällä siis lopullisesti ole heitetty kirvestä kaivoon :)

Kirveestä puheenollen harkitsen metsänhoitokurssille lähtemistä. Suurimman huoleni hulluksitulemisen jälkeen murehdin puutilannettamme. Talo lämpiää puilla, piste. Puita on tehtävä, vaikka mies lähtikin. Isäni hoitaa sen nyt, mutta vanhuus etenee eikä tilanne voi jatkua näin vuosikausia. Sisareni, Amatsoonien sukua, kävi viikonloppuna puhumassa mulle monenlaisia asioita ja väitti, että pystyn kaikkeen siihen mihin mieskin. Omissa kuvitelmissani seison mettässä räntäsateessa käsissäni 20 kilon moottorisaha joka ei suostu käynnistymään ja vieressäni traktori jonka olen ajanut sellaiseen tiheikköön etten ikipäivänä sitä sieltä ulos saa. Siskoni mielestä taas kaikki hoituu kyllä ja pääsen helpolla koska mulla on kaikki "pelit ja vehkeet". Voisiko se olla mahdollista? Siis se, että voisin osata? Pahimmassa tapauksessa pääsisin hengestäni jäämällä puun alle, mutta olisihan se kuitenkin parempi vaihtoehto kuin istua kotona suunnittelemassa sitä hengenlähtöä. Koska täytyy myöntää, että jos en nyt innostunut ajatuksesta niin ainakin ajattelin hetken jotain muuta kuin omaa surkeuttani.
Nyt täytyy selvittää siis kaksi asiaa;
                                                         1. milloin ja missä alkaa metsurikurssi
                                                         2. onko se mies hyvännäköinen

Tuomiolla

Jaa-a kuulkaa. Käväisin pitkästä aikaa psykologini luona. Viime kerrasta ehti vierähtää kuukausi ja sinä aikana on monta kertaa käynyt mielessä mitä ne musteläiskät mahtoi musta kertoa. Nyt tiedän.

Ollessani ihmisten ilmoilla yritän aina näyttää iloiselta ja reippaalta. Niin myös psykologin luona. Toki välillä itken, mutta kuittaan aina senkin jollain vitsillä tai itseironialla. Luulin olleeni reipas ja iloinen, jopa hauska myös testissä. Sanoin kyllä juuri sen mitä kuvasta tuli mieleen, mutta hauskasti. Psykologini, aivan ihanan herttainen nainen muuten, kertoi, että analyysissä menee aikaa, monta käyntikertaa, mutta on jotain mistä hän haluaa heti keskustella. Kiinnostuin heti ja oikein ojentauduin nojatuolissa. Arvelin, että jotain erikoista on paljastunut mun seksuaalisuudesta tai että nyt selviää kuka mä OIKEASTI olen. Psykologi kertoi, että tutkimusten mukaan monet samankaltaisia tuloksia saaneet ihmiset ovat tehneet itsemurhan lyhyen ajan sisällä testin tekemisestä.

Lamaannuin täysin. On totta, että kuolema on usein mun ajatuksissa ja joskus todella kaipaan loputonta unta, mutta että itsemurha? Olen testin ja psykologin mukaan myös selvästi masentunut.
Eihän tuo tietysti mikään ihme ole ja kummasti onkin tosiaan viime aikoina itkettäny ja väsyttäny. Tulevaisuuttakaan ei tunnu edes olevan olemassa saati jotain haaveita tai toiveita sitä koskien. Perhana. Tämäkin vielä. Ensin lähtee mies ja koira, sitten vielä järki ja elämä. En nyt kyllä jaksaisi olla vielä masentunutkin. Eronnut yksinhuoltaja konkurssissa ja masennuksessa. Eihän se käy.

Testit on testejä ja kertoo vain osan totuutta. Masennus on tosi asia, mutta hengissä ajattelin kuitenkin pysytellä edelleen. Lapset pitää mut elämässä kiinni vaikka kaikki muu menisi.

Mitäs nyt sitten. Mielialalääkkeet mulla jo on. Nukun yöni hyvin ja lepään muutenkin riittävästi. Syön suhteellisen terveellisesti. No, voisin mennä joskus ulos. Koiran lähdettyä en ole käynyt enää metsälenkeillä. Se täytynee aloittaa uudestaan. Täytynee myös myöntää tappionsa parisuhderintamalla ja tyytyä tähän elämään nyt tällaisena. Lopettaa toivominen ja aloittaa toipuminen.

Ehkä joskus vielä kirjoitan tänne jotain iloistakin. Sitäkin kun mun elämässä kaikesta huolimatta on.